Blog posts

Istanbul marraskuussa – ei ihan kuin Pamukin kirjassa

Istanbul marraskuussa – ei ihan kuin Pamukin kirjassa

airbnb, Beyoglu, Hagia Sofia, istanbul, Istiklal-katu, Neyle Meyle, omatoimimatka, Orhan Pamuk, pitkä viikonloppu, Turkish Airlines, turkki
Istanbul. The Grand Bazaar.


”Kellotorni, jota kukaan ei katso.”

Orhan Pamuk listaa kirjassaan Istanbul ainakin viisikymmentä asiaa, jotka todistavat, että Istanbul on surun kaupunki, musta kaupunki, rappion kaupunki. Minä istun Turkish Airlinesin lentokoneessa, luen ja eläydyn elämään, joka alkaa keskiluokkaista paremmista olosuhteista, mutta pikku hiljaa, epäonnen ja epäonnisten liiketoimien, riitelyn ja eripuran kautta murenee. Huvila vaihtuu kerrostaloon. Katkeruus myrkyttää perheen. Pian koko Istanbul on suuri tarina luopumisesta, upeasta menneisyydestä joka hiljaa romuttuu raunioihin, ja joiden päälle rakennetaan moderneja kivitaloja.

Pienen budjetin paikka
Marraskuun alussa karkasimme Miss Heinämaan ja Villen kanssa pitkäksi viikonlopuksi kaikille uuteen kaupunkiin, Istanbuliin. Vielä viikkoa ennen matkaa mietimme, onko sinne turvallista matkustaa. Olisiko pitänyt mennä vain Eurooppaan? Ankarassa tapahtunut lokakuinen pommi-isku oli tuoreessa muistissa, mutta hinku lomalle kesken syksyn kiivaan työputken oli niin kova, että reissun peruminen ei lopulta ollut edes lähellä. “Jos alkaa pelätä, saa pelätä kaikkialla”, järkeilimme.

Ja olipa onni, ettemme peruneet. Istanbul oli kulttuurillinen runsaudensarvi, josta ehdimme neljässä päivässä kokea paljon, mutta sittenkin vain murto-osan. Lisäksi matka oli edullinen: suorat lennot Turkish Airlinesilla (3 h 15 min) 169 euroa – ja hei, turistiluokassakin saa valita pääruuan menusta ja ilmaiset juomat! – sekä erittäin kiva Airbnb-asunto Beyoglusta n. 70 euroa per yö. Ja jos elää kebabilla tai kalasandwicheillä, päivän ruuat saa kympillä. (Tai saisi. 🙂

Alla parhaita paloja, vinkkejä ja tajunnanvirtaa Euroopan ja Aasian rajalta.

Welcome to Airbnb!
Airbnb Beyoglussa
Airbnb:n varaaminen uppo-oudosta kaupungista on aina vähän arpapeliä, mutta Beyoglua verrattiin jollain sivustolla Sohoon. Se riitti. Ja hyvin kävi: kämpältä mäkeä ylös sijaitsi pitkä kävelykatu Istiklal ja mäkeä alas hipster-kaupunginosa Karaköy. Asunnon mukava omistajapariskunta odotti meitä torstaina puoleenyöhön ja jakoi vielä nipun matkavinkkejäkin. “Onneksi tuotiin edes suklaata tuliaisiksi”, huokasin.
Receiving tips from our hosts.
Balcony. Wait – is this New York?
I was reading Istanbul in Istanbul.
 Matkan aikana huomasin pitäväni turkkilaisesta sisustustyylistä: moderneja kalusteita ja orientaalisia värejä. “Kun lopetan matkustelun ja saan säästettyä rempparahaa, lähden heti sisustumatkalle tänne”, selostin matkakumppaneilleni.

The Bosphorus.
“Voi kun paistaisi aurinko”, huokailin perjantaiaamuna. “Kun mikään ei taas riitä”, Ville totesi kuivakkaasti. Olimme auringonnousun aikaan Miss H:n kanssa havahtuneet minareetin rukouskutsuun, joka kaikui ikkunoiden läpi. Kun aamulla avasin verhot, aurinkoa ei kuitenkaan näkynyt. Kukkulalta ihailemamme Bosporinsalmi viipyili pilviverhon alla. Marraskuun alussa sää oli noin 15 astetta, ja ensimmäiset päivät olivat tasaisen pilvisiä.  Vasta kolmantena päivänä paistoi aurinko, mutta silloin salmi olikin yhtä suurta kirkkautta. (Kuva alla jo ilta-auringon kajossa.)


Paikallisoppaan matkassa

Galata.
Heti matkan alkajaisiksi tapasimme kaverini Lotan, joka on perheineen asunut Istanbulissa jo kahdeksan vuotta. Saimme tukuittain käytännön vinkkejä (kuten että julkisissa kannattaa käyttää Istanbulin matkakorttia, koska toinen ja kolmas matkustaja saavat alennusta, taikka että Nevizade-kujalla on mainioita raki- ja meze -paikkoja, joissa saa pikkurahalla vatsan täyteen ja pään pyörälle).


Kävelimme pitkin Galataa, Istanbulin vanhaa eurooppalaista puolta. Lotta halusi näyttää meille trendikkään shoppailukadun Serdar-i-Ekremin, jonka lopulta löysimmekin. Kaupungin muutosta kuvaa kuitenkin hyvin se, että trendikkäät hippiputiikit olivat tiessään ja tilalle tullut kalliita merkkivaateliikkeitä ja sisustuskauppoja. Se ei oikeastaan haitannut, sillä varsinaisesti emme olleet ostosten perässä. Ihailimme kauniita, ränsistyneitä ovia ja vanhoja taloja, joita ei ollut vielä remontoitu. Tuli mieleen Orhan Pamukin kirja, jossa Istanbul tuhoutuu yhtä lailla kuin rakentuu. Aina palaa jokin palatsi tai Bosporinsalmen rannalla sijaitseva puuhuvila. Tulipalojen katselu vaikutti tuolloin olevan kansanhuvia.

Istiklal Caddesi
Istiklalilta sivukujille
Istiklal on Istanbulin Drottninggatan: pari kilometriä pitkä kävelykatu, jota reunustavat kaupat ja baarit. Tasaisin väliajoin antiikkinen raitiovaunu jurnuttaa ohitse. Paahdetut kastanjat ja rinkelit tuoksuvat. Liikkeiden määrästä huolimatta hieman petyimme shoppailumahdollisuuksiin: Seppälä-tasoiset vaatteet olivat toki halpoja ja niitä oli tarjolla paljon. Sen sijaan laadukkaammat maksoivat saman kuin Suomessa. “Säästyypä rahat”, tuumasimme ja kävimme ostamassa Koska-leipomosta äkkimakeita Turkish delighteja.


Istiklalin sivukadut olivat paljon mielenkiintoisempia: esimerkiksi Cukurcuma oli täynnä antiikkiliikkeitä. Aina silloin tällöin eteemme putkahti täysverinen baari- tai ravintolakuja. Tietenkään silloin ei ollut nälkä eikä jano, ja kun myöhemmin yritimme löytää samaa kujaa, se ei ollutkaan niin helppoa. Olut ja paikalliset viinit olivat kohtuullisen edullisia, mutta muuten alkoholi ei ollut erityisen halpaa. Turkissa alkoholilainsäädäntö on Lotan mukaan kiristynyt, ja sen huomasi. Kaupoistakaan ei saanut ostaa alkoholia enää iltakymmenen jälkeen. Kotikadullamme kioskia pitänyt papparainen myi meille viiniä ja olutta kyllä vielä lähempänä puoltäyötä, mutta ensin piti odottaa muiden asiakkaiden poistumista. Sen jälkeen hän piti huolen, että laitoimme pullot laukkuun piiloon. Melkein jo tuntui koti-Suomelta!


Koti-Suomesta puheenollen sivuhuomio: Härmän Turku Bar jäi sentään käymättä. 🙂 
Sen sijaan mietin, tarkoittaakohan “türkü” turkkilaista? 
Jos turkkilaiset katsovat karttaa, kuvittelevatko he, että Turku on Suomen paras paikka?


Rakit, mezet ja muut ruokarintaman ylilyönnit
Meidän reissuilla syödään usein ja hyvin, ja Istanbul oli erittäin otollinen paikka herkutteluun. Ylilyönnit olivat lähes päivittäisiä, kuten yllä olevassa kuvassa Cafe Mitannin aamupalalla. Kaikki ruuat eivät ole vielä edes saapuneet, ja me olemme jo hyvää vauhtia menossa ähkyyn. Puhumattakaan siitä illasta, kun kävimme Lotan suosittelemassa raki & meze -paikassa, Neyle Meylessa Nevitzade-kujalla. Saimme kiinteään hintaan pullon viiniä ja 12 annosta mezeä – alkupaloiksi! Tulimme niin täyteen, että rakia oli pakko ottaa jo digestiiviksi. Pääruoka ja jälkiruoka tainnuttivat nirvanaan. Voin kuitenkin suositella paikkaa – mutta kannattaa paastota huolella ennen sitä, tai opetella paikallinen hitaan syömisen kulttuuri.


Karaköy, the Brooklyn.
Karaköy – Istanbulin Brooklyn
Hauskoin kaupungiosatuttavuus oli Karaköy (Olen jatkuvasti sekoittaa sen Aasian puolella sijaitsevaan Kadiköyhin, jossa kävimme hammamissa.) Mutta tämä Karaköy siis sijaitsee Galatan eteläpuolella, Bosporinsalmen rannalla, ja se on jonkinlainen Istanbulin vastine Brooklynille. Ensin näkyy vain moskeija ja muutama teollisuurakennus – ja sitten oletkin mitä viihtyisimmällä hipsterikujalla ravintoloineen ja katumaalauksineen. Yllä ja alla kuvattu kuja on Kilic Ali Pasa heti samannimisen moskeijan eteläpuolella.



Ja kas vain, ruokaa oli sielläkin tarjolla yllin kyllin. Rapean tuoreet tabbouleh- ja vuohenjuustotäytteiset pitat tekivät kauppansa minttu- ja inkiväärilimonadin säestyksellä. 
“Herranjumala. Nyt voi kyllä mennä pötkölleen.”



Kun astuimme ulos, ilta oli jo pimennyt. Villellä oli ostointo päällä, joten kiirehdimme miestenvaateliikkeisiin. Asiaan kuuluu, että hän ei löytänyt mitään mutta minä löysin Alanmiehelle Tapparan-väriset sukat tuliaiseksi. Made in Istanbul.

Miss Heinämaa nappasi tämän kuvan minusta kauppakadulla nojaten moskeijan tiilimuuriin. Muistan ajatelleeni, kuinka kiehtova sekoitus Istanbul on länsimaisuutta ja muslimimaailmaa. Sunnuntaina kuulimme ensin parvekkeellemme muslimien rukouskutsun ja perään katolisen kirkon kellot. Istanbul on paikka, jossa teinityttö voi yhdistää amerikkalaisen futisjoukkueen pipon hijabiin, jos siltä tuntuu. Meistä se näyttää hassulta – ainakin vielä toistaiseksi. Entä 20 vuoden päästä? Jos kansat virtaavat pohjoiseen, kuten nyt näyttää, on meilläkin katukuva pian toisenlainen. Mielenkiintoisempi ja monipuolisempi. Neljäntenä yönä olin minäkin jo tottunut minareetin möykkään, enkä enää herännyt.

Street fashion in Sultanahmet
Namli Gurme teas. 
Namli Gurme

“Mie en kestä, kun tää on näin hyvää!” – eli sarjassamme vielä yksi ruokapaikka. Isäntäväkemme suositteli Namli Gurme -herkkukauppaa Karaköyssa (Rihtim Cad.) aamupalapaikaksi, ja sehän oli aivan loistava. Melske ja valinnanvara toi mieleen Katz Delin New Yorkissa, mutta onneksi rutinoitunut henkilökunta selvitti “apua mitä myö otetaan” -kriisin heti alkuunsa, ja saimme hulppean aamiaisen, jonka voimin kelpasi tallata Galatan sillan yli  ja koko päivä vanhassa kaupungissa.


Galata Bridge

Turistinähtävyyksiä ja kulttuurien kohtaamisia
 Galatan sillan toisella puolella on pala historiallisinta Istanbulia, vai pitäisikö sanoa Konstantinopolia: Hagia Sofia, Sininen moskeija ja Topkapin palatsi. Eli kaupungin ykkösnähtävyydet. 


Agya Sofia
“Kyl näit kirkkoja on nähty.” Miss H:n kommentti summasi hyvin ajatuksemme, kun käppäilimme Hagia Sofiassa. Onhan se hieno, mutta niin ovat myös Pietarinkirkko, Notre Dame ja Sagrada Famiglia. Esimerkiksi. Ehkä olisi sittenkin pitänyt mennä Siniseen moskeijaan ja viisveisata matkaoppaista. Kuvaamisen kannalta kiinnostavinta Hagia Sofiassa olivatkin upeat kattokruunut sekä vuosisatojen saatossa silonnut aaltoileva lattiamarmori (jonka pinnalla matkaseurueeni tässä demonstroi moonwalkia).


Sinisen moskeijan sijaan päätimme kuitenkin pitää light refreshments -breikin. Kurkkua kuivasi ja halusimme oluet. Viereisellä kukkulalla oli viehättävä terassiravintola, mutta siellä ei – tietenkään – tarjoiltu alkoholia. (Oli jotenkin noloa kysyä asiaa, ja kieltävän vastauksen jälkeen pahoitellen häipyä hämmentyneen tarjoilijan edestä.) Löysimme läheiseltä aukiolta mukavanoloisen ravintolan terassin. Istuimme muitta mutkitta vapaaseen pöytään ja tilasimme oluet. Viereisessä pöydässä ruokaili muslimiperhe, ja arabikaapuun sonnustautunut seuruen iäkkäin mies loi meihin erittäin pitkän katseen. Mietimme perisuomalaiseen tapaan, mitä ne meistä ajattelevat, mutta päätimme sitten keskittyä sammuttamaan janomme. Viereisessä pöydässä alkoi jonkinlainen sehlaus: kolmikymppiset pojat, jotka istuivat mun vieressäni, vaihtoivat paikkaa ja toinen heistä lähti pienen lapsensa kanssa pois. Vanha mies tuntui jotenkin viittaavan puheissaan meihin. 
“Tehtiiköhän myö nyt jotain hassua”, Miss H mietti.
Ehkä oli epäsopivaa, että kaksi naista tulee viereisille penkeille istumaan, nauramaan ja heiluttelemaan tukkaansa. Toisaalta Istanbulhan on niin länsimainen, että miten sellaiselta voi välttyä? Ehkä he olivat turisteja jostain kauempaa?
“No aattele, kuinka paljon lisää saisimme paheksuntaa, jos nää tietäisi, että me ollaan molemmat naimisissa ja sitten vielä reissussa kolmannen miehen kanssa.”
“Niinpä! Hah!”
“Ehkä meidän pitääkin sanoa, että ollaan Villen vaimoja. Voit Ville ryhtyä sheikin kanssa kaupankäyntiin.”
“Kyllä. Sanon, että nää akat ei osaa käyttäytyä. Tulin vaihtamaan parempiin.”
“Tai kameleihin.”

Yerebatan Sarnici
Jatkoimme vielä matkaa basilikan vanhaan vesisäiliöön, joka oli maanalainen, kauniisti valaistu pylväikkö. Lotta oli kertonut sen turkinkieliseksi nimeksi “Vajonnut palatsi”, ja se sopikin kohteelleen paljon paremmin kuin suomalainen, pragmaattinen käännös. Hipsimme vielä Grand Bazarille (jossa tingin mukamas 350 euron “Guccin tehtaassa valmistetut” nahkasaappaat 140 eurolla) ja sen jälkeen jatkoimme matkaa Istanbulin yöhön.
Galata tower from our balcony.
Luulen, että Istanbul ei ole enää ihan sama surullinen kaupunki kuin Orhan Pamukin kuvaamaalla 60-luvulla. Vaikka poliittisesti kiehuu, yleisfiilis turistin silmään oli positiivinen. Maali ei enää rapise ihan kaikkien talojen seinistä, moskeijoiden kultaukset on korjattu. Ja ihan varmasti siitä kellotornistakin joku katsoo aikaa. Istanbul oli meille hyvä, vaikka kämpän rappukäytävässä haisikin kissanpissa. Pommejakaan ei näkynyt. Taidamme tulla takaisin.

Näin kirjoitin lentokoneessa matkalla kotiin. Ja seuraavana viikonloppuna Pariisissa pamahti. Sanoinkuvaamattoman järkyttävää. 

Mutta kuten alussa järkeilimme: jos alkaa pelätä, saa kohta pelätä kaikkialla. 
Seuraavat pysäkit siis Kuusankoski ja Kuuba.

About the author

Viihdyn kohteissa, jotka eivät ole ihan vielä turistien suosiossa, ja teen löytöjä tuttujen kaupunkien sivukujilta. Airbnb. Ystävät. Ruoka. Viini. Fiilistely. Tervetuloa mukaan!

1 Comment

Leave a Comment

Your email address will not be published. Required fields are marked *