Blog posts

Kreikan saarihyppely vol. 2: rantaelämää ja ratsastusta

Greece, Hellenic Seaways, horses, Island hopping, Kokou, Mykonos. Kreikka, Parikia, Paros, Paros Palace, ratsastus, riding, saarihyppely

Goodbye Paros and other Greek islands! 
(After taking this pic, I was wet and my mouth tasted like salt.)

Perjantai ja kymmenpäiväisen Kreikan-matkan toiseksi viimeinen päivä. Hellenic Seawaysin pika-aluksemme “Highspeed 4” jätti juuri Paroksen taakseen ja käänsi suunnan kohti Ateenaa. Nyt on aikaa kirjoitella muun muassa ratsastusretkestä ja muista viime päivien kokemuksista Mykonoksella, Paroksella ja Antiparoksella.

***

Haven’t been on a horseback for a while! 

Saavuimme maanantaina laivalla Mykonokselta Parokselle ja majoituimme Paros Palace -huoneistohotelliin lähellä Parikiaa, saaren pääkaupunkia. Hotelli oli hieman kulunut, mutta siellä oli mukava allasalue ja rauhallinen ilmapiiri. Eilinen oli kolmas päivä Paroksella, ja minä olin saanut makoilukiintiöni täyteen. Aamulla taksi heitti minut vartin matkan päähän Kokou-tallille, jota pyöritti sympaattinen kanadalaispariskunta. Olin varannut paikan maastolenkiltä ja kaivanut lomagarderoobista ylleni soveliaimmat tamineet: trikoot (jos on joskus saanut satulasta hiertymät sisäreisiin, ei halua enää mennä sortseilla), rannalla likaantuneen tunikamekon sekä lenkkarit. Paikan emäntä kuitenkin suositteli vaihtamaan lenkkarit Crocseihin, koska “ne kastuvat kokonaan”. Vai niin. Olin käsittänyt, että hevosia kahluutetaan meressä, joten ehkä sitten niin. Vaihdoin kenkäni vaaleanpunaisiin Crocseihin, vaikka vastustan vaahtomuovisämpylöiden kategorisoimista kengiksi viimeiseen asti. 

Meitä oli ryhmässä yhdeksän ratsastajaa ja kaksi opasta. Olin kokeneimmasta päästä, joten sain ratsukseni erään johtajatammoista, Been. Alkumatkan aikana ehdimme virittää edessäni ratsastaneen pariisilaisnaisen kanssa mielenkiintoiset keskustelut kieliopinnoista, kunnes opas huikkasi, että minun (eli Been) olisi hyvä siirtyä kärkijoukkoihin. Pian edessämme levittäytyi upea hiekkaranta. Jopa saaren mittapuulla kova tuuli sai hevoset arastelemaan vettä, mutta kannustin Been oppaan perässä aaltoihin, ja lauma näytti seuraavan. 

Olen kyllä kahluuttanut hevosia (vaihtelevalla menestyksellä. kuten Azorien-kertomuksesta voi lukea), mutta tämä oli ihan uutta: yhtäkkiä olin vedessä lantiotani myöten ja huomasin tuijottavani lähestyvää isoa aaltoa monttu auki. Bee höristi korviaan. Aalto hyökyi ylitsemme. Hevonen peittyi vedellä. Taisin kiljua! En tosin ollut ainoa, moni muukin huusi ja hihkui. Opas nauroi. Olin märkä kaulaan saakka! Huomasin pian, että aaltoihin kannaattaa tähdätä suoraan, ellei halua tuntea olevansa kyljelleen kaatuvat kopukan kyydissä. Pärskyttelimme koko porukka suut korvissa hevosinimme pitkin rantaa eteenpäin. Osuimme vierekkäin erään ruotsalaisperheen äidin kanssa ja hehkutimme kilpaa toisillemme tätä fantastista kokemusta. 

Beach life on Paros with the Kokou stables horses!


“Millaisilla rannoilla olette käyneet täällä?” ruotsalaisnainen kysyi, kun palasimme takaisin kuivalle maalle ja jatkoimme matkaa peltojen ja maatilojen välissä. Olimme jo ehtineet löytää monta yhteistä asiaa: Tukholmassa asumisen ja toimialan, jolla olin seillä työskennellyt.  
“Nooh, oikeastaan vain yhdellä, meidän hotellin lähellä Parikiassa, ihan keskustassa. Ja sekin oli vähän kompromissi. Oli meidän eka päivämme Paroksella ja olimme päättäneet lähteä kalliorannalle Naoussan kupeeseen. Hotellin emäntä sanoi, että kuski voi viedä meidät ilmaiseksi. “
“Oi mä tiedän sen rannan, me oltiin siellä. Se on todella kiva!”
“Se näytti kivalta. Mutta ei me ehditty sitä kunnolla kokea. Heti alkuun  lähdettiin kahlaamaan vedessä kallion ympäri rannan toiselle puolelle, kun mun kaverini liukastui rantakivillä ja käteen tuli iso haava. Jouduimme palaamaan Parikiaan tikkauttamaan käden samantien. Kännykkäkin hajosi.”
“Oj vad tråkigt.”
Tapaturma oli melko pieni, ja viereisen tavernan henkilökunta vakuutti, että tällaista sattuu joka päivä. Uimakieltoa kuitenkin tuli. (Ja molemmilta loppui viimeistään tässä usko pahan silmän onnea tuottavaan vaikutukseen.)
“Joten sitten makasinne loppupäivän keskustassa jonkun hotellin rannalla. Onneksi ei käynyt pahemmin. Ihan kivaa siinäkin oli. Tosin kun oli tottunut Mykonoksen palveluihin, olihan se pieni pudotus…”
Meri oli tietenkin ollut Mykonokseen verrattuna ihan yhtä kirkas ja aurinko porottava. Tarjoilijatyttö oli tuonut kylmää Coronaa, enkä sanonut mitään vaikka mua vähän ällötti sen tapa tunkea sitruuna pulloon paljain käsin. Mutta biitsituolit olivat parhaat päivänsä nähneet, rannalla ajelehti paperiroskia ja selän takana hurisi maantie. 
“Ai te olette olleet myös Mykonoksella! Millaista siellä oli?”
“Se oli kuin Kreikan Båstad”, sanoin viitaten Ruotsin länsirannikon kesämekkaan. “Partymahdollisuuksia vuorokauden ympäri, merkkiliikkeitä ja samppanjabaareja. Ja hyviä rantoja.”
Nainen vaikutti menettävän kiinnostuksensa Mykonokseen. Mutta mulle jäi kyllä kaikesta glitteristä huolimatta sieltä hyvät muistot. 

Mykonoksen viimeisenä päivänä sunnuntaina – kun minäkin olin saanut ruokahaluni takaisin – olimme päräyttäneet taksilla Super Paradise beachille, jossa rantapartyt ovat raikuneet päivittäin vuodesta 1971. Vieressä oli vielä muutamaa vuotta vanhempi, kuulemma legendaarinen Paradise beach, ja näiden välissä kukkulalla aamuyöntunteihin keskittyvä Paradise Cave -klubi, jolla soittivat viikon sisään mm. Sasha, Calvin Harris ja Roger Sanchez. Rannan toisessa päässä oli Pink beach -alue gaykansalle, sekä kallioiden päällä komeannäköinen Jackie O -niminen pool party -klubi. Jackie kuulemma rakasti Mykonosta.

Se oli ihana rantapäivä. Kahdentoista euron maksua vastaan saimme olkivarjon alta kaksi aurinkotuolia. Minä painelin samantien hierontaan vetreyttämään lihaksiani. Baarista kuului hyvää poppia, tarjoilijat toivat kylmiä drinkkejä, ja itsepalvelumyymälästä sai hakea juotavaa ja syötävää vähän edullisemmin. Edes tuuli ei häirinnyt, päinvastoin vilvoitti. Kaikki toimi. 
“Nää on tosiaan tehny näitä biitsihommia ennenkin. Tässä ois Kreikalle hyvä vientituote.”
“Niin, meiltä puuttuu vain ilmasto.”

Puoli viideltä DJ tarttui baarissa puikkoihin, ja kasaripoppi vaihtui danceksi. Volyymi kasvoi, alukset toivat bilekansaa kaupungista, ja lopulta kahdeksan maissa meidänkin oli luovutettava: kirjat kassiin, hellemekko bikinien päälle ja baariin. “Mikonoooos!” huusi DJ säännöllisin väliajoin ja tanssiväki nosti hurraten kädet ilmaan. Aluksi tyydyimme lähinnä katselemaan, kun ilmeisen varakkaat nuoretmiehet tilasivat pullokaupalla Moetia sekä seksikkään esitanssijan viihdyttämään itseään ja samalla kaikkia muita. Kuin alleviivatakseen menestystään he suihkuttivat puolet samppanjasta tanssilattialle. Ekaa kertaa elämässäni taisin saada samppanjaa päälleni ja silmääni! Illan pimentyessä innostuimme kuitenkin paljain jaloin hiekassa ja sohvilla tanssimisesta niin, että tuntui tylsältä jättää bileet kesken ja kiiruhtaa yöbussiin. Mutta olipa hauska kokemus (joka muistuu aina mieleen, kun Hanna kesken jonkun arkipuuhan huutaa “Mikonooos!”)

The Paradise Beach party was just like the Ibiza beach parties on MTV in the 90’s. Back then I knew I was too young. Now I knew I was too old. I’ve missed my window.


Kuorma-auto lähestyi kiemuraista tietä pitkin hevosiamme. Palautin itseni nykyhetkeen ja Been jonoon tienpientareelle.
“Partysaaret eivät mua enää paljon kiinnosta. Tämä Paros on kiva juuri siksi, kun täällä on niin paljon aitoa Kreikkaa ja erilaisia paikkoja, jotka ehtii hyvin nähdä viikossa. Ja onhan Naoussassa yöelämääkin”, ruotsalaisnainen sanoi viitaten saaren toiseksi suurimpaan kaupunkiin. 
Me olimme viettäneet edellisillat Parikian viehättävässä vanhassakaupungissa. Iltameno oli kuitenkin maltillista: baarit ammottivat puolityhjinä, ja kantikseksi muodostuneen Yannisin tarjoilijatyttö myönsikin, että taloustilanteen vuoksi turisteja on tavallista vähemmän. 
“Tänään on meidän viimeinen iltamme täällä, ja ajateltiin mennä Naoussaan. Eilinen kului kokonaan Antiparoksella. Siis tuolla pikkusaarella vastapäätä. Tuuli oli yhtä kova kuin tänään, joten laiva Parikiasta oli peruutettu. Jouduimme ajamaan bussilla Pountaan ja menemään siitä lossilla”, kerroin.
“Ai tekin olitte eilen siellä, mekin oltiin”, nainen hihkaisi. “Minusta se ei ollut kovin kummoinen paikka. Emme löytäneet kuin jonkin keskinkertaisen rannan.”


Lunch AND dinner at Italian Lollino’s, Antiparos. 
(I had missed drinking non-Greek wine. 🙂


Minä olin toista mieltä. Kieltämättä ranta, jolla olimme maannet, oli tuulinen ja kapea. Mutta Antiparoksella ei ole lainkaan takseja, joten ensi kerralla pitää huolehtia oma auto tai mönkijä mukaan. Rannat kun sijaitsevat kaukana saaren satamasta, eikä kaikkiin mene kuulemma edes autotietä. Antiparoksen kylässä oli lisäksi ollut jotain läpeensä sympaattista. Sekä aivan ihana italialainen ravintola Lollino’s, jossa olimme syöneet ensin lounaaksi salaattia ja pitakääreeseen piilotettua munakoisoa ja mozzarellaa. Rantapäivän jälkeen olimme palanneet illallisspagetille ja todistaneet terassilta vuotuisen juoksukisan karnevaalitunnelmaa. Menisin uudelleen. 

Ratsastusretkemme oli edennyt toiselle rannalle, jonka maisemat olivat jylhemmät kuin missään aiemmin. Aallot vyöryivät täysin vapaasti avomereltä rantaan. “Nyt on tosi kova aallokko, joudutte tekemään töitä, että saatte hevoset veteen”, opas huusi. Jotenkin se kuitenkin onnistui. Ja oli ihan yhtä hauskaa kuin ekalla kerralla. Uimaretken jälkeen opas kannusti hevosensa laukkaan rantatietä ylöspäin kohti niemenkärkeä, ja yhdessä ruotsalaisnaisen ja ratsastustaitoisen ranskalaistytön kanssa karautimme hänen peräänsä. Aloittelijat tulivat toisen oppaan kanssa perässä rauhallisempaa tahtia. Näkymä korkealta niemenkärjestä pauhaavalle merelle oli henkeäsalpaavan karu. 
“Voisin hyvin muuttaa tänne eläkepäiviä viettämään”, ruotsalainen totesi. 
Nyökkäsin.
“Et taida olla ihan samaa mieltä”, nainen nauroi. 
Hymyilin hänen kommentilleen. Paros oli kuitenkin vähän liian rauhallinen ja syrjäinen. Paikallisten mukaan saarelta puuttuu isoille matkustajakoneille mitoitettu lentokenttä ja sitä myötä charter-turismi ja sen tuomat rahavirrat ja investoinnit. Toisaalta Mykonosen bilemeininkiä ja väentungosta kujilla ei jaksaisi katsella viikkokaupalla. 
“Katsokaa, tuo saari vasemmalla on Naxos!” opas kailotti. 
Niin, kyllähän Kreikassa saaria riittää. Naxoskin jäi käymättä. Samoin kuin kaikkien ylistämä Santorini. Ehken vain ole löytänyt vielä suosikkiani. Tai sitten vaan on hyväksyttävä se, että tykkään olla liikkeessä mieluummin kuin juurtua. 
“Nyt laukataan”, huusi opas kuin tilauksesta. 
Survoin Crocsit takaisin jalustimiin, lyhensin ohjia ja taas mentiin! Oi elämää ja lomaa. 

Bee & I. There are few better feelings than happiness after a great ride. 
Nevermind the Crocs.


****


Takaisin laivalle. Viereisessä lepotuolissa istuva ranskalainen pikkutyttö tarttuu laukkuuni ja osoittaa kirsikkakarkkipussiani. Annan hänen kaivaa Haribo-pussista niin monta kuin hän haluaa. Huh, onneksi tämä vehje saapuu pian Piraeukseen. 35 solmua (Onko se paljon vai vähän? Tuntui paljolta!) kulkevan katamaraanimme matka avomerellä oli hyvin pomppuista. Olo oli kuin huvipuiston laitteessa, jossa saa pelätä lattian katoavan jalkojen alta. Miten saatoin joskus haaveilla merillä työskentelystä? Henkilökunnan auliisti jakamia oksennuspusseja emme onneksi tarvinneet, mutta sympatiseerasin täysillä antiikin merimiehiä, jotka tapasivat tervehtiä riemuiten Manner-Kreikan niemimaan kärkeen rakennettua Poseidonin temppeliä. Se loisti hienosti meille uuden ajan matkailijoillekin ja kertoi, että röykkyisen merimetkan päätepiste on lähellä.

Laiva hidastaa ja alkaa ilmeisesti kiinnittyä satamaan. Tyttö osoittaa jälleen karkkipussiani. “C’est fini”, pahoittelen huojuvalla ranskallani. Loppu. Vähän kuin tämä reissukin pian. Nyt pitää kerätä kamppeet ja lähteä hikiselle alakannelle jonottamaan ulospääsyä. 

Enää viimeinen ilta Ateenassa jäljellä. 

Seuraa blogiani Bloglovinin avulla

About the author

Viihdyn kohteissa, jotka eivät ole ihan vielä turistien suosiossa, ja teen löytöjä tuttujen kaupunkien sivukujilta. Airbnb. Ystävät. Ruoka. Viini. Fiilistely. Tervetuloa mukaan!

Leave a Comment

Your email address will not be published. Required fields are marked *