Blog posts

Mikä ihmeen Nemo? – 1st diving day on Bunaken

Mikä ihmeen Nemo? – 1st diving day on Bunaken

Bunaken, Diving, eka kerta, Indonesia, Living Colours, OWD, PADI, sukelluskurssi, sukeltaminen, Sulawesi
Terveiset Indonesiasta Bunakenin kansallispuistosta, jossa sukelluskurssi on jo pyörähtänyt käyntiin. Jenkki- ja brittituristit kommentoivat jotakin Nemon etsimisestä, kun kerroimme tänä aamuna lähtevämme ensimmäiselle sukellusharjoitukselle. En oikein tajunnut vitsiä, kunnes muistin, että “finding Nemo” on jokin piirretty lastenelokuva, jossa ilmeisestikin etsitään Nemo-nimistä kalaa. “No hyvä jos löytyy”, taisin sanoa.
 
Samanlaisella odotuksettomuudella olen suhtautunut tähän sukelluskurssiin: ihan kiva, jos opin sukeltamaan mutta ei tuo liene välttämätön taito. Alanmies on toista maata: kun eilen illalla saimme valita, aloitammeko teoriaopinnot samantien, jotta pääsemme tänään jo veteen, oli vastaus selvä – tietenkin! Mä olisin hyvin voinut kääntää lomamoodin päälle ja säästää videonkatselun ja oppikirjan pänttäämisen tälle päivälle, mutta niin siinä kävi, että tunti saapumisestamme nökötimme jo teoriahuoneen sohvalla nenät kiinni ruudussa. (Huone tosin on väärä sana, sillä seiniä ei yleisissä tiloissa juuri ole, vaan lähinnä katoksia.)
 
 
The diving course started right after we arrived to Living Colours. This morning, we had our first dive.  was a bit worried how it would go…
 
Teorioiden muistaminen on mulle yleensä aika helppoa, joten kun mies alkoi aamulla herätessään tentata multa ilmanpaineista ja käsimerkeistä, huomasin aika paljon jo tarttuneen päähän.  Vähän tosin hirvitti, miten osaisin soveltaa kuulemaani käytäntöön. Epäröintiä ei lainkaan vähentänyt se, että opettajamme Annika kertoi meidän aamulla lähtevän samantien veneellä laguunille. Mä kun olin ajatellut, että lillisimme ekan päivän resortin rantavedessä happilaitteinemme totuttelemassa varusteisiin. Mies vanhana laskuvarjohyppääjänä ja off-piste-skimbailijana oli tietenkin vain innoissaan.
 
Eipä aikaakaan, kun istuin veneen reunalla pyntättynä hemmetin painavaan ilmasäiliöön (se ei ole happea vaan pakattua ilmaa) ja useampaan vyötäröpainoon. Hengitys vinkui regulaattorin läpi ja maski teki nenän kautta hengittämisen vaikeaksi – ei tosin mahdottomaksi, kuten myöhemmin huomasin. Opettaja ja mies odottivat, että tekisin takaperinkuperkeikan veteen. Perhoset lentelivät vatsassa samalla lailla kuin jos pitäisi mennä lumilaudalla kouruun tai hypätä hevosella este, vaikka se on juuri kieltänyt. Nyt olisi vain uskallettava. Hivuttauduin taaksepäin ja plumps, olin vedessä. Nousin puolittain pintaan ja hengitin ensi kertaa regulaattorin läpi. Oppikirjan mukaan sen piti olla täysin uudenlainen tunne. Ylimainostettua. Hengitys kulki, suolaveden maku suussa. Mutta tästä se nyt sitten lähtisi. Ehkä kaikki menisi kuin Disneyn piirretyssä.
 
Ei mennyt. Olin kuvitellut, että joogan avulla olisin kehittänyt kykyäni hengittää syvään ja rauhallisesti (kuten opetusfilmissä oli näytetty), mutta siitä ei ollut paljon apua: joogassa hengitetään nimenomaan nenän kautta, kun taas sukeltaessa kaiken ilman tulee kulkea suun kautta. Kun piti mennä metri pinnan alle, onnistuin aina korvien paineentasauksessa hengittämään nenän kautta, sain maskiini vettä, pelkäsin tukehtuvani, unohdin hengittää kokonaan ja nousin pintaan. Koitin muistella oppikirjaa, mutta mitä enemmän muistelin, sitä enemmän sähläsin. Tilannetta ei auttanut lainkaan se, että patarauhallinen mieheni nökötti kuuliaisesti veden alla odottamassa, että pääsisimme harjoitusten alkuun.
 
Annika pyysi minua keskittymään vain hengittämiseen, ja pikku hiljaa homma alkoi sujua. Muistin ratsastustunneilta tutun ohjeen siitä, ettei apuja pidä vain paukata lisää, jos hevonen ei reagoi, vaan purkaa ja aloittaa alusta. Pian pääsinkin jo pinnan  alle ja kulutimme seuraavat tunnit treenaten tilanteita, joissa maski putoaa tai ilma loppuu. Itsevarmuuteni kasvoi, mutta olin helpottunut, kun nousimme alukseen lepotauolle. Kaikki tuntui tekniseltä ja muistettavaa oli hurjasti. En voinut väittää juuri nauttineeni, vaikka yleensä pidän vedestä.
 
Olin henkisesti kypsä huristelemaan veneellä takaisin lounaalle, mutta ennen sitä olisi vielä vuorossa nosteharjoitus kolmen metrin syvyydessä sekä avovesisukellus, jossa pääsisimme harjoittelemaan liikkumista koralleilla. “Suurin osa tästä korallista on kuollutta, mutta ehkä me joitain kaloja näemme”, Annika sanoi. “Onneksi, niin en pääse tekemään isoja tuhoja, jos poukkoilen sinne tänne”, mietin sarkastisesti. Usean metrin syvyyskin arvelutti, sillä korvaparkani on toisinaan takalukossa jo lyhyestä lentomatkasta. Mutta ei auta, paritarkastuksen jälkeen Sulawesin suloinen syleily kutsui taas.
 
 
Pros? Not quite, but after learning the basics, I slowly started to enjoy diving. I didn’t expect us to dive for 50 minutes in 5- 7 meters on the first day, but that’s what happened!
 
Hämmästyttävää, kuinka paljon asioita selkäytimeni oli ehtinyt omaksua vartin tauon aikana. Aloitin keskittymällä ainoastaan suun kautta hengittämiseen, ja kun se sujui, lähdin laskeutumaan. Paineentasauskin onnistui: sen sijaan, että olisin miettinyt, mitä teoriakirjassa sanottiin, keskityin kuuntelemaan omia tuntemuksiani. Kun paine kasvoi, otin nenästä kiinni, puhalsin, ja paineen hellitettyä jatkoin alaspäin. Olin selvästi pääsemässä flow’hun. Nosteharjoitus onnistui kerrasta, ja sillä aikaa kun Annika harjoitutti miestä, hengailin pohjassa ja ihmettelin erivärisiä kaloja, nupullaan olevaa istutettua korallia ja valitettavasti myös muutamaa kolapulloa, jotka olivat alkaneet peittyä kasvuston alle. Huomasin, että en ajatellut hengittämistä tai sitä, kuinka syvällä olin. Hetkeksi lumouduin vain ympäristöstä. Lähdimme liikkeelle ja liu’uimme hitaasti noin kuuden metrin syvyydessä kumpuilevien korallien yläpuolella. Tästä minä pidin. Tuli mieleen ne ala-asteen uimahallikerrat, jossa sain näyttää muille, kuinka sukelletaan salakkana. (Liikuntanumeroni oli lähes aina todistukseni huonoin, mutta uiminen on jäänyt positiivisena poikkeuksena mieleen.) Välillä ajauduin liian ylös tai alas, mutta onnistuin nopeasti löytämään takaisin tasapainoon. Kerran myös kovanonnen korvani keräsi kunnon paineet, mutta ällistyttävän rauhallisesti selvisin tilanteesta ja jatkoin sukellusta. Näimme raidallisia ja turkooseja perhoskaloja, merimakkaroita ja ankeriaita sekä kasvavaa korallia. Leikin hetken valkoisen kalan kanssa, joka kiinnostuneena mutta pelokkaana tuli tutkimaan räpylöitäni. Lisäksi matkan varrelle osui pari pöheikköä, joiden sisällä uiskenteli klovnin näköisiä valko-oransseja kaloja. Pienimmät niistä olivat mikroskooppisia! Mietin, millaista on, kun pääsemme kunnon koralleja tutkimaan.
 
Lopulta pulpahdimme pinnalle. Sukellus oli sujunut oikein hyvin, ja saimme kehuja. “Ne kalat olivat tosi hienoja, erityisesti ne valko-oranssit”, hihkuin. “No se oli se Nemo”, Annika sanoi. “Niinkö?”
 
En edes tiennyt, mitä olin etsimässä, mutta löysin sen silti.
Aika mahtavaa. Yllättäen kurssin jatkuminen huomenna tuntuukin aika kivalta.



I wasn’t even looking for Nemo (amphiprion ocellaris), but I found it. 
The last dive was totally different from the technical rehearsals. I enjoyed every minute. 
(Photo: Iltalehti)  












About the author

Viihdyn kohteissa, jotka eivät ole ihan vielä turistien suosiossa, ja teen löytöjä tuttujen kaupunkien sivukujilta. Airbnb. Ystävät. Ruoka. Viini. Fiilistely. Tervetuloa mukaan!

4 Comments

  1. Sminka
    December 18, 2012 at 9:44 am
    Reply

    Taattua Alan reissurapsaa.Kyllä joululoma menee rattoisasti näitä lukuessa. Sukellus kuulosti kyllä yllättävän helpolta ainakin näin luettuna.

  2. Amanda
    December 20, 2012 at 1:52 pm
    Reply

    Voi että, sähän olet päässyt sukelluksen maailmaan kohtuu helposti! Itselleni se oli niin vaikeaa niin vaikeaa ensimmäiset 20 kertaa, mutta niin vain opin. Ja rakastuin niin että anemone fish on tatuoitu nahkaan. 🙂 Sanohan sinne Miialle ja Jaskalle terkkuja Suomesta entisiltä Rayan työntekijöiltä. 🙂

  3. Laura
    December 21, 2012 at 12:38 am
    Reply

    Moi Sminka ja Amanda! Kiitos viesteistä! Kyllä vain, tämä tuntuu menneen yllättävän kivuttomasti, mutta toisaalta onhan täällä optimaaliset olosuhteet ja hyvä ope. Amanda, kerrotaan! 🙂

  4. Laura
    December 21, 2012 at 10:28 pm
    Reply

    Amanda, sait terveisiä takaisin! Jaska kysyi, mitä sulle nykyään kuuluu, mihin mun oli todettava, että en valitettavasti tiedä… 🙂

Leave a Reply to Sminka Cancel reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *