Blog posts

Neljä naista Nizzassa, vol 2: Le Food

Nizza, ravintolat, socca

Socca irti! (Jep, oli pakko! 🙂

Kaupunkikäyskentelyn välipalaksi opaskirjat suosittelivat soccaa. Kikhernepohjainen lätty oli ihan mukava suolapala, mutta herkkusuuna olisin tietenkin valuttanut sen päälle suklaata tai sivellyt Nutellaa. Ehkäpä brie toimisi myös hillon tai suklaarakeiden kera… 

Aloitimme Nizzan herkkuihin tutustumisen 
maalaiskeittiöstä, La Cantine de Lulusta 
(Rue Alberti, ihan kämpän kulmilla), jossa näkyi enimmäkseen paikallisia.

Tarjoilija syöksyi oitis kysymään, kuinka monta sesongin herkkua eli friteerattua kesäkurpitsan kukintoa ottaisimme alkupalaksi. Hyvää! Höyryävän rasvaista ja vähän kirpakkaa.



Päivän pääruoaksi oli turskaa ja tuoreita, keitettyjä kasviksia vahvan aiolin kera.
“Avec garlic or no garlic?” kysyi tarjoilija ontuvalla englannilla.
Voiko aiolin ottaa ilman valkosipulia?
“Maybe you have boyfriends”, hän jatkoi.
Eipä ollut, mutta oli tosin neljä naista ja kaksi parisänkyä. Kaikille valkosipulia, s’il-vous plait!

Se olikin hyvä, sillä valkosipuli toi tymäkät maut muuten mietoon ruokaan. Annikin mielestä tuntui silti käsittämättömältä, miksi tilasimme mauttomia keitettyjä kasviksia ruuaksi. Me muut tykkäsimme. Jälkiruoalle ei oikeastaan ollut tilaa, mutta tilasimme silti neljä erilaista, maistoimme kaikkia sekaisin ja vyöryimme kotiin. “Big Ben ei ole auki.” “Hyvä, muhun ei kyllä mahdu tippaakaan mitään.”



Kukkatorin herkut: Civette du Cours

Jos en ihan väärin ymmärtänyt, civette tarkoittaa sivettikissaa. Onneksi kukkatorin lounaspaikkamme ei ollut kiinalainen vaan tarjoili sijainnistaan huolimatta oikeasti herkullisia mereneläviä. Palvelu oli ripeää, mutta siitä huolimatta Orvokki poltti niskansa. Aina käryää – jos ei cleavage niin toinen puoli. Onneksi tarjolla oli viilentävää valkoviiniä ja vastaisuuden varalle Annikin 50-suojakertoimista rasvaa.



Seuraavaksi testiin pääsi oppaassammekin mainittu
 kotoisa perheravintola Acchiardo (38 Rue Droite)


Ihanan lämmin tunnelma, juuri passeli sateiseen iltaan. Söimme koko menun roséviinin säestyksellä läpi, vaikka alkuun tarjoiltu salad nicoise oli normaalin pääruuan kokoinen. Paastotaan sitten kotona. Nizzassa oli muuten kautta linjan mielettömän hyvä oliivit. Pienet mutta maukkaat.


Pääruoan kanssa kaikki tilasivat eri lisäkkeitä. Minä tilasin panissea, koska en tiennyt mitä se on (tätä logiikkaa käytän usein ulkomailla, joskin se on ei-lihansyöjälle vähän riskaabeli). Nimen perusteella epäilin jotain leipää. Nopeasti selvisikin, että kyseessä on – jälleen kerran – kikhernepohjaisesta taikinasta tehtyjä pötkylöitä. Hyviä! Takuulla terveellisempiä kuin ranut. Palanpainikkeena kalaa.


Lopuksi jaoimme nelistään parhaimman tarte tatinin, jota olen koskaan  maistanut. Ompuistaan tunnetun Normandian siiderialueen voitaikinaleivokset eivät vetäneet vertoja näille omenasiirtolohkareille!


P.S. Olipa perheravintolassa komeat tarjoilijat. Olivat takuulla veljeksiä “koska näkeehän sen jo tuosta ruumiinrakenteesta”. “Toi silmälasipäinen on vähän kuin köyhän miehen Jude Law.”
P.P.S. Miten on mahdollista, että iso ja perinteikäs perheravintola ei hyväksy muita maksuvälineitä kuin käteisen? Taitaa mennä osa tuohesta suoraan veljesten taskuun… Anyway, ei muuta kuin pimeille kujille sateen sekaan etsimään automaattia!


Hymy hyytyi sateessa. 

Olikin hyvä mennä ajoissa nukkumaan ja herätä seuraavaan aamuun pirteänä kuin peipponen! 

Miss H kattoi perinteisen aamupalalasillisen kuvauksellisesti pation kaiteelle. 🙂




Viimeisen illan ravintolan valitsimme taas kotikulmiltamme.

 Le Boccaccio (7 Rue Massena) – äyriäisiä koko komppanialle!



Sisustus muistutti Ruotsin-laivaa, mutta emme antaneet sen häiritä. Alkupalaksi tilasimme ostereita ja tonnikalatartaria. Tuoretta. Ihanaa. Pääruoaksi Annikki tilasi pasta frutti di marea ja me muut investoimme paellaan, joka maksoi peräti 32 euroa per nenä. Noh, viimeinen ilta, kerrankos sitä ja muut selitykset… 

Kun paella sitten saapui, ymmärsimme syyn korkeaan hintaan. Sitä oli valtava sammiollinen, varmaankin noin kolme lautasellista ihmistä kohden. Tuijotimme typertyneinä pannua ja mietimme tiedostavien hyväosaisten tavoin nälkäänäkeviä kehitysmaiden lapsia ja mummin pula-aikaisia neuvoja siitä, kuinka eteen kannettu ruoka pitää syödä. Lannistuneina tartuimme haarukkaan.




Hyväähän se oli. Ihan todella hyvää. Hintansa väärti, vaikka Silja Line -miljöö hieman huvittikin. (Mutta kaksi kolmasosaa jäi pannuun.)


Ja lopuksi: EI NÄIN.
PastaBasta

Perjantaina olimme menossa lounaalle Bistrot d’Antoineen, jota oli kehuttu yhdessä sun toisessa lähteessä. Ravintola oli tupaten täynnä (note to self: varaa ensi kerraksi etukäteen!). Tuli tenkkapoo: seisoimme nälkäisinä keskellä katua.
“Mä en kyllä jaksais kävellä nyt yhtään”, sanoi Orvokki ja loi minuun katseen, joka kertoi, että nyt ei ollut oikea hetki alkaa eksperimentoimaan kartan kanssa lähistön muita kehuttuja ravintoloita – jotka nekin olisivat ehkä täynnä. Myönnyin ennen kuin sanaakaan vaihdettiin. Vessaankin piti päästä.
“Mitä jos mennään tuohon vastapäätä? Joku söi siinä ihan hyvännäköistä salaattia”, ehdotti Annikki.

Ravintolan nimi oli PastaBasta ja se edusti tyylipuhdasta italiaanoturistirysää. “Toisaalta Nizzassahan on hyvä italialainen ruoka”, muistin lukeneeni jostain. Menimme sisään ja saimme pöydän. Tutkimme paperitabletteja, joihin oli printattu menut, ja Miss Heinämaa päätyi risottoon, minä pastaan. Loput kaksi ottivat salaattia. Tarjoilija kävi hakemassa tilaukset.
“Kyllä huomaa, että ovat vain töissä täälllä, on sen verran tympeää palvelua”, Miss H totesi. 
Tarkkailimme touhua tovin ja huomasimme, että kokki raatoi yksin keittiössä. Ilmankos tilauksen tuleminen venyi. Tarjoilija hääräsi tiskillä.
“Siis toi tarjoilija koristelee nyt noita annoksia? Ja nyt yäk se pyyhki kätensä farkkuihin ja meni sitten hiplaamaan tuota salaattia. Mä en ehkä voi syödä sitä mun annosta”, tuskaili Annikki, ja syystä. Hygienia näytti tosiaan epäilyttävältä.
“Älä kato sinne”, totesimme Orvokin kanssa karskisti.

Vihdoin ruuat saaapuivat. Risotto oli haalistunut ja se oli selvästi tehty lisäkeriisiin, ei risottoriisiin. Kerroin tytöille siitä joulusta, jolloin iskä teki Uncle Bensistä riisipuuroa ja ihmetteli, kun se ei vaan sakene. Mun pastani oli melko mautonta ja siten pettymys, vaikka tiikeriravut maistuivatkin kohtuullisilta (kunhan ne ensin sai kuorittua). Annikki söi salaatistaan lähinnä kuumennetut vuohenjuustot. Ainoastaan Orvokki oli tyytyväinen, vaikka hänenkin nizzansalaattinsa oli riisuttu versio.
“Tässä se nähtiin taas: ei kannata mennä vanhankaupungin turistisyöttölään.”
“Ainoa positiivinen juttu on se, että tilaus oli 2,5 desilitraa viiniä, ja tässä kannussa on takuulla puoli litraa!”
Päätimme kuitenkin nauttia espressot jossakin muualla.

Tytöt jäivät maksamaan, kun minä häivyin käymään naapuriapteekissa laastariostoksilla (ne Monacossa saamani rakot olivat aika pahat). Tullessani ulos käväisin mielijohteesta LAC-macaronimyymälässä ostamassa piristystä: neljä beurre de sel -macaronia. Ne kirvoittivat ilahtuneet huudahdukset, kun olimme asettautuneet Les Distilléries Ideales -baarin terassille ja tilanneet kahvit. Pastaravintolan varjo alkoi väistyä. “Mä olen aina luullut, että nämä ovat kuin marenkia, mutta täähän on ihanan pehmeää”, Orvokki ihasteli. 





Iltapäiväaurinko kuullotti vanhankaupungin kadut, kun upotin huuleni cappuccinon runsaaseen vaahtoon. Katusoittaja koirineen maleksi ohitsemme, turistit maailman joka kolkasta  käyskentelivät sandaaleissaan näyteikkunoita katsellen ja jäätelöä imeskellen. Tytöt alkoivat keskustella  ruhtinatar Gracesta ja hänen rakkauselämästään. Minä sovittelin Miss H:n uutta panamahattua ja liityin keskusteluun siinä vaiheessa, kun aloimme spekuloida siitä, olisiko olemassa häviävän pieni mahdollisuus, että hänen lapsissaan olisi suomalaisverta. 

Tarjoilija toi pöytään kannun roséviiniä ja erehdyksessä viisi lasia. Tarjosimme hövelisti tilkan naapuripöydän brittipojallekin, joka kiitti yllättyneenä. Keskustelumme oli jo karannut toisiin sfääreihin, ja sitä höystivät naurunpyrskähdykset.

Ihana ilma, varaslähtö kesään. Ihana Nizza, ihanat ystävät. 

Me niin tullaan uudelleen ensi keväänä!

About the author

Viihdyn kohteissa, jotka eivät ole ihan vielä turistien suosiossa, ja teen löytöjä tuttujen kaupunkien sivukujilta. Airbnb. Ystävät. Ruoka. Viini. Fiilistely. Tervetuloa mukaan!

2 Comments

  1. Madame MG
    May 14, 2013 at 7:38 pm
    Reply

    Sun matkajuttujen parasta antia on aina patkat teidan keskusteluista, mahtavia!

    Otan ravintolavinkit talteen syksya varten, merci madame.

  2. Laura
    May 15, 2013 at 6:50 pm
    Reply

    My pleasure, Madame. 😉

    Meidän keskustelut on kyllä sellaisia, että saa miettiä, mitä niistä kehtaa dokumentoida. 🙂 Toisaalta siitä jää itsellekin kiva muisto. Lisäksi yritän dokumentoida niitä mahdollisimman autenttisina, siis että ollaan välillä eri mieltä ja kiukkuisia myös, eikä koko ajan vain pelkkää ihanaa. Kiva kun tykkäät.

Leave a Comment

Your email address will not be published. Required fields are marked *