Blog posts

Parisuhdeloma marraskuisessa Pariisissa

Alain Ducasse, Aux Lyonnais, Eiffel, Le Marais, marraskuu, Montmartre, Pariisi, parisuhdematka


“Je t’aime”
, kuiskasi mulle harmaahapsinen pappa, joka käveli vieressäni metron portaita ylös. Hämmennyin. Kuulin varmaan väärin. “Je suis désolée, mais je ne parle pas francais“, totesin papparalle hymyillen sen ainoan oikeasti sujuvan lauseeni ranskaa. Taatto vaihtoi ontuvaan englantiin “I love you. Where you from?”. Nauratti. “Finlande“, sanoin.”Pour moi, c’est la prèmiere fois à Paris“, kerroin ja huomasin yllättäen löytäneeni jostain aivojen sopukasta, pölyisestä arkistosta nimeltä “lukion ranska” toisen käyttökelpoisen lauseen. Päästyämme ulos kävimme Alanmiehen ja papan kanssa lyhyen keskustelun Suomesta ja Pariisista puolikielisesti ranskaa, saksaa ja englantia sekoittaen. Pappa totesi lopuksi: “Vous etes trés symphatique, sie müssen viele kindern haben“, hymyili ja taapersi kauppakassiaan raahaten taholleen. Lähdimme ällistyneinä kohti hotellia. Me kun luultiin, että pariisilaiset ovat tylyjä turisteille!

Ja se olikin ainoa iso harhaluulo koko kaupungista – kaikki muu tapahtui kuin elokuvissa.
Mutta palataan alkuun.


Perjantaina suunnistimme kohti hotelli Louis II:a St. Germanin alueelta.

Marraskuun pimeydestä huolimatta Saint Michelin aukio kylpi mainosvalojen ja terassien infrapunalämmittimien punertavassa hehkussa. Ihmiset liikkuivat perjantai-illan perässä, ostivat ylihintaisia karamelleja kärryistä Odéonin leffateatterin eddessä ja reunustivat jalkakäytäviä terassituoleilla istuen, punaviinejä tai oluitaan nauttien. Olimme todellakin tulleet Pariisiin! Lähtö suoraan konttorilta työkiireiden keskeltä oli tapahtunut niin rivakasti, että aistit lähes ylikuormittuivat kaupungista. Askeleet kahisivat vaahteranlehtikasoissa, kun suuntasimme laukkuinemme katujen läpi Saint Sulpice -kirkon mukaan nimetylle kadulle.

Parisuhdeloman tarkoitus lienee rentoutua kaksin, mutta mitä tein minä: stressasin ravintolavarauksesta, josta olimme myöhässä. Onneksi piskuisen hotellimme supermukava virkailija pirautti varauksen myöhemmäksi, upgreidasi pyytämättä huoneemme suurempaan, ja yllättäen meillä olikin aikaa kilistää minibaarin antimilla ja valmistautua iltaan. Kylpyhuoneestamme oli ikkunat kahden puolen hotellia ja tuskin maltoin meikata, kun jumin tuijottamaan katunäkymää.

Iltakahdeksan jälkeen kävelimme pienessä kiireessä Pont Neuf -sillan kautta kauniin Les Hallesin läpi kohti Bistro Aux Lyonnaista. Muuten autiolla pikkukujalla oli hiljaista, mutta bistrosta työntyi jono ja lämmin ruuantuoksu ulko-ovelle asti. Eteisessä tungeksivalle ranskalaisseurueelle myytiin eioota, kun purjehdimme varausta vilauttaen sisään.

Mahtoiko meilla olla täydellisen kattava käsitys pariisilaisbistrosta vai oliko Alain Ducasse lukenut ajatukseni, sillä meitä molempia ilahdutti jopa huvitukseen asti miljöö: kaakeliseinät, tammihuonekalut, menut liitutauluilla, kuparikattilat, leipävasut, vikkelien tarjoilijoiden korkojen kopina lattialaattoja vasten, astioiden kalina ja herkulliset tuoksut keittiöstä. Päivän suositus oli tuoreet kampasimpukat, joita tilasimme alkupalaksi. Pääruoaksi miehelle lihaisa “Joue de porcelet” ja mulle “Quenelles à la lyonnaise, sauce Nantua”, eli gourmet-versio kalapullista. Sekä tietenkin samppanjaa! Kun ruoat saapuivat, naapuripöydän mies esitelmöi parhaillaan ystävilleen, kuinka “tämä on Pariisin paras ravintola, haluan tulla tänne joka kerran kun tulen käymään”. Oma mies kiitti mua nappivalinnasta – ja tämä jo ennen ruokaa, joka vei kielen mukanaan. Kala ja kastike pelasivat yhteen niin kauniisti, että makunystyröitä huumasi.

Lyonilaisen bistron takana on superkokki Alain Ducasse, jonka luomuksista saanee hienoissa ravintoloissa pulittaa avokätisen summan. Tämä(kin) ravintolavinkki löytyi Helena Petäistön kirjasta “aamiainen Cocon kanssa – suosittelen!”

Monesti huomaan käyttäväni adjektiivia “suussasulava” mutta jälkkärin kohdalla se piti ensimmäistä kertaa paikkansa: “Tarte et île flottante aux pralines roses” eli vaniljakastikkeessa kelluva punaisin karkein somistettu marenkivaahtovanukas suli suuhun samantien! Vips vain, ja jäljellä oli pelkkä kirpeä karkkirae! Kahvit ja armanjakit kumottuamme nousimme ja lähdimme katsomaan, mitä Pariisin yöllä olisi tarjota. Lähdimme suuntaan, jonka arvelimme keskustaksi.

Yritin tähyillä kioskia tai kauppaa, josta ostaa vesipullon, ja kun oopperalta suuntasimme kohti Seineä, sellainen löytyikin. Bongasimme kylmäkaapista samppanjaa, ja hetken mielijohteesta ostimme pullon Nicholas Feuillattea matkaan. “Missä me tää juodaan?”, mies ihmetteli. “Jatketaan tuonne Place de la Concordelle, sieltä taitaa nähdä Eiffelin”, mä sanoin. Vartija ohjasi meidät ulos, sillä liike oli sulkemassa. Mikä ajoitus!

Sattuman paras johdatus oli vielä kuitenkin edessä. Place de la Concorden kulmalta näkyi paitsi valaistu Eiffel-torni myös aukion loistavanvalkoinen maailmanpyörä. Tiesimme heti, missä korkkaisimme samppanjan, ja onneksi jonoa oli puoliltaöin niin vähän, että saimme oman kabiinin. Need I say more: Pariisin yö, edessä tähtisädetikkuna tuikkiva Eiffel-torni, oikealla valaistu Riemukaari, vieressä oma mies ja pullossa viileää samppanjaa, joka sai juhlatuulelle ja tainnutti vatsanpohjan kipristyksen, kun kabiini pyörähti huipulle. Tunsin itseni romanttisen elokuvan sankarittareksi. “Ajattele, jos meillä joskus on lapsia ja kamalaa vaipparallia ja huutoraivaria päivät täynnä. Sitten me mietitään, kuinka onnellisiä me oltiin täällä Pariisissa ja kuinka me ei tiedetty oikeesta elämästä vielä mitään”, filosofoin.


Juuri kun romantiikkakattila oli kiehumassa yli, mies kaivoi esiin kännykkänsä ja Facebookin. “Kel onni on, se statuksensa päivittäköön!”

Kuohujuomaa siemaillen kävelimme käsi kädessä Seinen yli ja Boulevard Saint Germainia kohti hotellia. “Tää ilta on ollut ihan täydellinen”, huokailin. Muutaman tunnin kokemuksella olin valmis yhtymään niiden ihmisten kuoroon, joiden mielestä Pariisi on maailman romanttisin kaupunki.

Lauantai-aamuna potkaisin sängyn vierestä tyhjää samppanjapulloa.

Muistin miehen jääneen tuhoamaan lämmenneitä jämiä, kun mun silmät painuivat jo kiinni. Turistihybriksessä pomppasin ylös, suihkuun ja sitten hypin tasakäpälää sängyllä niin kauan, että miehen oli pakko nousta. “Nyt mennään! Mulla on nälkä, haluun croissantteja! Ei tänne nukkumaan ole tultu!” (Oon ihan helvetin rentoa matkaseuraa… 🙂

Pian kalastelin “kettua” eli kuorta pois cafe au laitin höyryävästä maitokannusta ja kuikuilin Luxembourgin puiston ulkoilijoita Cafe Le Rostandin ikkunan läpi. Sisään astui hoikka mustaan pukeutunut nainen aurinkolaseissaan, joka puhui amerikkaa pikku tyttärelleen, espanjaa mukana seuranneelle lastenhoitajalle ja ranskaa tarjoilijalle. Luulin naista ensin Cate Blanchettiksi mutta huomasin olevani väärässä. Yritin silti vakuuttaa miehelle, että kyseessä on “takuulla joku julkkis”. Mies lapikoi kananmuniaan ja naureskeli mun julkkisvainulle.


“Mitä te nyt marraskuussa, siellähän on ihan kauheat säät…” Tämä kuva Notre Damesta voisi olla myös elokuulta!

Reittimme kulki hedelmätorin kautta Notre Damelle ja kirkkokierroksen jälkeen île St.-Louisin läpi Le Marais‘n kaupunginosaan. Olisimme halunneet falafelia “maailman parhaasta ” L’As du Falafel -muonaputkasta, mutta se oli suljettu, kuten aika moni muukin liike samalla kujalla. Taisi olla juutalaisten lepopäivä.


Vintagea Rue des Rosiersilla.

Kävin parissa vintage-liikkeessä, sovitin paitaa Zadig & Voltairessa ja sitten pidimme olut/samppanjabreikin pikkubistrossa, jossa yritin perehtyä vaihtelevalla menestyksellä ranskalaisiin juorulehtiin. “Näistä on tosi hyvä opiskella kieltä, kun kuvan perusteella arvaa jo, mitä tekstissä sanotaan”, hehkuttelin. Pastourelle-kadulta löysin ihastuttavia pikku putiikkeja, joissa olisi ollut vaikka mitä soviteltavaa, mutta koska mies ei jaksanut innostua niistä, päätin jättää koluamiset seuraavaan kertaan. Mies olikin jo edellisiltana naukunut teeskennellyllä gay-aksentilla, kuinka “tää ois varmaan niin iiihana kaupunki koluta tyttöjen kanssa”! Höh, niin olisikin!

Hyppäsimme metroon ja suunnistimme tavarataloon, jossa olisi ehkä molemmille jotakin – Galeries Lafayette, here we come!

Ennen shoppailua oli lounaan aika: Chez Clément oli ilmeisesti paikallinen Rosso sillä erotuksella, että ruoka (timjamikanaa) oli rapean hyvää ja Beaujolais Nouveau erittäin halpaa.

Galeries Lafayette oli enemmän kuin osasin aavistaa. Ensinnäkin, alakerrassa oli vartijoiden säätelemä jonosysteemi Diorin, Chanelin ja jopa Longchampin osastoille. Toiseksi, aasialaisten turistien määrät – ja ostosmäärät – näissä luksusliikkeissä olivat hillittömät. Ja kerros ylempänä löi ällikällä. Mun mielestä NK:lla on hienoa, kun on ne maxmarat ja donnakaranit ja internationelladesignersit, mutta se merkkien kavalkadi, mikä jyristi vastaan, oli täysin odottamatonta. Galliano, Fendi, Gaultier, Dior, YSL… Kaikki siinä hipelöintietäisyydellä!

Jos mies ei olisi soittanut mua kattoterassille ihailemaan maisemia, olisin varmaan tarttunut yhteen Gaultierin veskoista ja kieltäytynyt irrottamasta! Tunnin kuluttua marssin ulos tavaratalosta uusi Gerard Darel -pikkumusta mallia “erittäin monikäyttöinen ja sitä paitsi näitä ei saa Ruotsista” matkassani.

Romanttinen ilta, part deux, istuttiin Montmartren kukkulalla, vanhassa ravintolassa nimeltä Mere Catherine, jossa Helena Petäistön mukaan saa kunnon ruokaa muuten turismoituneella mäelllä. Montmartrella ja erityisesti sen torilla todellakin tuntui kuin olisi astunut uusvanhaan Pariisiin. Talot olivat hitusen liian idyllisiä, terassit kovin romanttisia ja pisteenä iin päälle muutama baskeripäinen “päivystävä taiteilija” notkui piirroslehtiönsä kanssa kadunvarressa ja häiriköi jatkuvalla syötöllä turisteja.


Uusvanhaa Pariisin tunnelmaa ravintolan terassilla lämpölampun alla.

Koitin kuitenkin unohtaa kyynisyyteni ja nauttia: Moulin Rouge on yksi suosikkielokuvistani, joten olimme käyneet katsomassa katolla kieppuvaa, punaiseksi valaistua myllyä ennen kiipeämistä kukkulalle, nousseet ohi “Amelien” kahvilan sekä kahden oikeasti vanhan tuulimyllyn. Ja pakko myöntää, että kun siinä katseli terassipöydästä lämpölampun alta valotuikuissa kylpevää toria ja ohi valuvia pariskuntia, pääsi taas tunnelmaan. Virnuilin miehelle, joka yritti opiskella “etananpitimen” oikeaoppista käyttöä, mutta päätyi lopulta pitämään kotiloa kädessä. Välillä hätisteltiin päivystäviä taiteilijoita kauemmas.

Varsinaisen Montmartre-momentin koin ravintolan yläkerrassa, kun lähdin puuteroimaan nenääni. Hämärästi valaistu yläkerta oli päällystetty jo likaantuneella punaisella nukkatapetilla, siellä oli restroomien lisäksi erillinen puhelinhuone – aika tuntui pysähtyneen jonnekin vuosikymmenten taakse. Aulassa ihmetellessäni alakerrassa alkoi soida Edith Piaf, “je ne regrette rien…”. En olisi lainkaan yllättynyt, vaikka kulman takaa olisi leijaillut savukiehkura tai joku olisi kopistellut käytävässä korkein koroin. Ainakin Edith soi päässäni kun kävelimme Sacre Coeurille, ostimme rappusilta myöhäisillan oluet ja hetken kuluttua pakenimme sadetta köysiratavaunuun, joka vei meidät rinnettä alas kaupunkiin. Mieli olisi halunnut taas juhlia koko yön, mutta kroppa vaati päästä unten maille.

Skål på Sacre Coeur!

Sunnuntaina odotin jo aamiaiscroissantteja.

http://i141.photobucket.com/albums/r72/Sisupussi/alouisdeux.jpg
Hotelli täytti kaikki toiveet. Eriyisesti mua viihdytti kylppärin kaksi isoa ikkunaa, toivottavasti muistin sulkea verhot, kun kävin suihkussa – taisi muuten viihdyttää naapureitakin…

Idyllinen hotellimme Louis II oli osoittautunut niin nappivalinnaksi, että päätimme testata sen aamupalaa. Ainekset olivat upottava nojatuoli, St. Germain de presin alueen historiasta kertova kirja sekä vasullinen herkullisia sämpylöitä ja tuoreita croissantteja, vastapuristettua veriappelsiinimehua, vahvaa kahvia & kuumaa maitoa sekä hedelmäsalaattia ja paksua jogurttia söpöissä lasipurnukoissa. Emäntä huolehti, että meillä on kaikkea mitä tarvitsemme. Hoimme “oui”, “très bien” ja “merci” tasaisin väliajoin. Olisin voinut jäädä aamupalalle koko loppupäiväksi! smile.gif

Päivän kohde oli Eiffel-torni. Lähestyimme sitä idästä puiston läpi, jossa potkittiin palloa, ja cockerspanielit kisailivat nurmella kirpakkaan tuulisessa mutta aurinkoisessa syyssäässä. Sitten mies esitti the kysymyksen: “Kun sä olet siitä yhteisestä harrastuksesta puhunut, niin olisiko ranskan kielikurssi sellainen?” Olin ällikällä lyöty. Niin ällikällä, että totesin “no mut oisko se vähän vaikeeta, kun mä olen lukenut tätä jo kolme vuotta aikoinaan ja sä oot ihan aloittelija.” Minä ja suuri suuni, olisin voinut potkaista itseäni nilkkaan!

Torni kasvoi edessämme joka askeleella, kunnes päädyimme sen juurelle. “Kai me mennään ainakin alatasanteelle?” mies kysyi. Ostimme siis liput ja kolistelimme metalliset raput toisensa jälkeen ylös. ”Onneksi tästä rappujen läpi ei näe alaspäin”, mä totesin. Tuuli yltyi. Pysähdyin valokuvaamaan niitattuja rakenteita. Huomasin epäröiväni. ”Paljonkohan tästä on matkaa sielle tasanteelle?” ”Ei me varmaan vielä puolivälissä olla”, mies arvioi. Mä katsoin ylöspäin, sitten alaspäin ja tunsin kuinka sisällä alkoi kasvaa paniikki. Ensimmäinen reaktio oli sännätä rappuja nopeasti alas, mutta mun jalat vaan vapisi ja sydän hakkasi. ”Mä… Tiiätkö mä taidan lähteä takaisin alas. Musta tuntuu, että mulla on korkeanpaikan kammo. Mee sä vaan.” ”Ootko varma?” ”Joo, mä odotan alhaalla.”

Tämä oli jotain ihan uutta. Käännyin kannoillani ja keskitin kaiken järkeni ja tahdonvoimani siihen, että laskeudun rappuja rauhallisesti takaisin, vaikka primäärivaisto selkäytimestä käski harppoa vauhdilla. En olisi kyllä siihen pystynyt: puristin kaidetta, koitin saada jalkani tottelemaan ja yritin välttää tuijottamista rautarappuihin porattuihin reikiin, jotka äkkiä tuntuivat kovin isoilta. Niiden läpi loisti pitkä pudotus alas. Hui! Paria kerrosta ennen maanpintaa pakotin itseni pysähtymään ja rauhoittumaan. Puhelin värisi nahkatakin taskussa. Mies soitti, olimme kuulemma olleet jo paria rappua vaille näköalatasanteella. En halunnut kuitenkaan enää rehkiä ylös vaan menin hengittämään happea lipunmyyntikojun viereen ja katselemaan puistoon. Hetken päästä mies pirautti taas ja ilmoitti ottavansa hissin huipulle saakka. Mä päätin jatkaa matkaa tukevalla maalla eteenpäin Trocadero-nyppylälle Seinen toisella puolen ja siitä kohti Champs-Élyséetä.


Mon Dieu! Onneksi en mennyt huipulle, ottaa vatsasta jo pelkkä kuva!

Mietin siinä kulkiessani, että kymmenen vuotta sitten olisin varmaan pitänyt itseäni ihan mamiksena ja luovuttajana, kun en uskaltanut (niin, u-s-k-a-l-t-a-n-u-t!) lähteä tornin hupulle, mutta nyt suhtauduin asiaan tyynesti. Ei musta extremeurheilijaa tule, riittää, että voin seistä hississä tai kabiinissa matkalla vuorenhuipulle tai Empire State Buildingiin. Ja kävely pitkin syystuulen tuivertamaa Avenue Kléberiä oli itse asiassa kivempaa. Kuikuilin sisään ravintoloihin ja kukkakauppoihin, hymyilin huvittuneena muille turisteille, jotka kikkailivat kameroineen tai pitivät paussia Riemukaaren vieressä penkillä löhöten. “Mikähän näistä on Champs Élysées”, mietin Riemukaarelta auringonsäteiden lailla lähteviä katuja, ja sitten vastaus oli sanomattakin selvä. Leveä bulevardi, jolla riitti ihmisiä ja avonaisia liikkeiden ovia sunnuntairauhasta huolimatta. Ja kas, tuollahan on Louis Vuitton. “Jos joskus, niin Pariisissa!”, mietin ja astelin sisään.

Kuljin Vuittonin hyllyjen välissä kuin vanhapiika yökerhossa aistit auki valmiina iskemään silmäni johonkin laukkuun tai lompakkoon, mutta kun ei niin ei. En siis pääse sanomaan, että “ensi kertaahan mä rakastuin tähän laukkuun Pariisissa”. Sen sijaan huomasin harmittelevani, että hotellin lähellä oleva Catherine B -vintageliike ja sen Chanelit jäivät käymättä. Miehen yhytettyä mut kävimme lounaalla Champsin sivukadulla ja jatkoimme matkaa metrolle. Kadut olivat kovin hiljaisia. Missä kaikki ovat? Arvoitus ratkesi, kun pääsimme Printempsin ja Galeries Lafayetten kohdalle: puoli Pariisia oli ahtautunut lapsineen ihastelemaan tavaratalojen jouluikkunoita, syömään paahdettuja kastanjoita ja valokuvauttamaan itseään joulupukin kanssa. Harmillisesti itse liikkeet olivat kuitenkin kiinni.

Se toinen puolet pariisilaisista olikin sitten St. Germainilla. Ostin pikkuliikkeestä lilan italialaisen syystakin, jossa oli rehevä kaulus ja suuntasimme viimeisille kahveille ennen kotiinlähtöä. Kaksi pariisilaisklassikkoa Les Deux Magots ja Le Flore -kahvilat olivat ihan kulmilla.

“Mennäänkö tonne, siellä käy kuulemma kaikki julkkiksetkin ja luin lehdestä juuri arviot, joiden mukaan eväät on edelleen hyvät.”
“No jos sä haluut niin mennään vaan, tossahan on terassilla vapaata.”
“Toisaalta näyttää olevan kyllä aika keski-ikäistä sakkia.”
“Niin, tulee pian väkinäinen tunnelma.”
“Äh, mennään pubiin!”

Ja sitten menimme Rue Cadettesille pieneen baariin juomaan mojitot. Oli aika sanoa hyvästit Pariisille.

Tunnin päästä katselin etääntyvää kaupungin keskustaa paikallisjunan ikkunasta ja kuuntelin iPodista Moulin Rougen soundtrackia. Oikealla näkyi vielä hetken Montmartre ja rumankaunis Sacre Coeur torneineen. Ajattelin Ewan McGregoria tanssimassa katoilla, Toulouse-Lautrecin piirtämiä julisteita, patonkeja, baskereita, Chanelin laukkuja, punottuja terassituoleja, Edith Piafia ja punaviinilasillisia — mikä on fiktiota ja mikä faktaa. Eihän sillä oikestaan ollut väliä, mä sain Pariisista sen mitä odotinkin ja paljon enemmän. Sitten näkymä peittyi toimistotaloihin mutta iPod jatkoi.

“There was a boy
A very strange enchanted boy
They say he wandered very far, very far
Over land and sea.

Katsoin miestä, joka viikonlopusta vielä väsyneenä mutta rentoutuneena hymyili mulle muutaman penkkirivin päästä. Me oltiin kävelty varmaan enemmän käsi kädessä sinä viikonloppuna kuin koko vuoteen.

And then one day
A magic day he passed my way
And while we spoke of many things, fools and kings
This he said to me

The greatest thing
You’ll ever learn
Is just to love
And be loved
In return.”

Jos me kuitenkin yritettäisiin päästä sinne kielikurssille. Yhdessä. Vinkkejä? 🙂

About the author

Viihdyn kohteissa, jotka eivät ole ihan vielä turistien suosiossa, ja teen löytöjä tuttujen kaupunkien sivukujilta. Airbnb. Ystävät. Ruoka. Viini. Fiilistely. Tervetuloa mukaan!

4 Comments

  1. Anna
    November 26, 2009 at 9:16 pm
    Reply

    Voih! En kestä! Tuli ihan kamala Pariisi-ikävä. Pakko päästä sinne pian, kun en ite oo käyny edes tollasissa ravintoloissa.

  2. Laura Ala
    November 27, 2009 at 7:30 am
    Reply

    Mutta eikö ole toisaalta ihanaa, että on vielä asioita näkemättä? Mullakin jäi Montparnasse ensi kertaan, mutta ehkä ihan hyvä niin, onpa lisää syitä palata! 🙂

    Tulit kyllä mieleen, kun mentiin sinne falafel-paikkaan – sähän siitä ensin puhuit!

  3. Draama
    December 2, 2009 at 9:11 am
    Reply

    Oho, Laurahan ihan heittäytyi romanttiseks loppulomasta 🙂
    ei vaa, kyl muistan itekki ku kävin Pariisissa että on se vaan ihan uskomattoman romanttinen kaupunki. Ja mä olin vielä yksin siellä…
    Vaikuttaa siltä et teil on ollu mahtava viikonloppuloma, tosin en tajunnu puoliakaan tuotteiden ja liikkeiden ja ruokalajien nimistä ja mitä hiton ihmeellistä niissä on. Kyllä sentään Anttilan ylijäämäkalsareissa on sitä jotain.

  4. Laura Ala
    December 10, 2009 at 9:34 pm
    Reply

    Kaitilan ylijäämäkalsareista (huom. ei Anttilan) voisi saada vintageliikeessä rahaa patonkiin. Vielä jos laittas Mutkattomien ihailijakuvan kera niin sais ehkä viinipullonkin. 🙂

Leave a Comment

Your email address will not be published. Required fields are marked *