Blog posts

Queen Mary 2: Atlantin-viikon loppuhuipennus ja saapuminen New Yorkiin (3/3)

Queen Mary 2: Atlantin-viikon loppuhuipennus ja saapuminen New Yorkiin (3/3)

Atlantin ylitys, Atlantin-risteily, luksusristeily. Aktiv-Resor, New York, QM2, Queen Mary 2
Kyllä, tässä kolmannessa osassa QM2 saapuu viimein New Yorkiin! 
Jos hyppäsit laivaan vasta nyt, voit lukea ekan osan tästä ja toisen tästä

Sunnuntaina 14.9. klo 7.45




Illalla on meidän konserttimme, ja vuorokauden päästä ollaan New Yorkissa! Tekstaroin eilen seurueen neljännelle jäsenelle, Annikille, joka oli jo Manhattanilla metrossa. Punnitsin hetken ja laitoin tekstarit myös äitille, Alanmiehelle ja parille ystävälle. Sitten alkoi perinteinen ihmettely, menivätkö ne perille ja miksei kukaan vastaa, ovatko kaikki jo nukkumassa. Harmitti, etten jatkanut viestintälakkoa Nykiin asti. “Just tosta syystä viestin vasta periltä”, totesi Orvokki. Kurtistin kulmiani, kuten silloin kun joku kertoo totuuden, joka olisi pitänyt itsekin ymmärtää. Niin, täältä pitäisi laittaa vaan concierge-Ludwig lähettämään sukulaisille postikortteja. 

Mutta tänä aamuna oli kiva herätä, kun viestejä tupsahteli. Alanmies on sukeltanut 
Bunakenilla jo kymmenen kertaa ja jatkaa tänään matkaa Balille. Viesteihin vastaamisen jälkeen laitoin taas lentokonetilan päälle. Paastoten parempi.

Eilisen auringonpalvonnan seurauksena Orvokin cleavage (dekoltee) ja jalat hohkaavat punaisina, ja me Miss Heinämaan kanssa olemme käräyttäneet otsamme. Lisäksi Miss Heinämaa on saanut flunssan. Siitä huolimatta olemme varustautuneet tänään jatkamaan lojumista Grill-kannella (tähän yhteyteen nimi sopii hyvin). Olemme jopa tilanneet aamupalatarjottimet hyttiin, jottei meidän ei tarvitse vaivautua pukeutumaan ravintolaan, vaan voimme hillua kylpytakeissa. Ainoa miinus on, että ihana Rajesh ei tarjoile tänne huoneeseen. Ja että ulkona on sumua.

Eilen illalla söimme ravintolassa kerrassaan loistavaa Mainen hummeria. Kun annokset saapuivat, Orvokki näytti avutonta naamaa ja pyysi Rajeshia kuorimaan hummerit meille. (Kyllä, se on täällä ihan normaalia palvelua.) Kolmen äyriäisen vapauttamiseen kuoristaan kului hetki, joten minä käytin tilaisuutta hyväkseni ja aloin kysellä, pääseekö hän Nykissä maihin (pitkä selitys, josta kävi ilmi ettei hän ei tiennyt vielä), onko hänkin kuusi kuukautta putkeen töissä (on) ja mitä hän tekee kahden kuukauden lomallaan (asuu ensin veljensä luona Lontoossa ja menee sitten Intiaan moikkaamaan äitiä ja iskää). Ei siis tyttöystävää! Orvokin ilme kirkastui. Mutta tyttöjen mukaan mä kuulemma flirttailen sen kanssa. Phöh, mähän vaan vastaan sen hymyyn! Ja teen Tärkeää Taustaselvitystä vuosituhannen romanssia varten! Mutta vakavasti puhuen Rajeshin suhde tähän seurueeseen taitaa jäädä professionaaliselle tasolle. Sitä paitsi meille sanottu, että henkilökunnan tiloihin ei saa mennä vaikka kutsuttaisiin. Toisaalta kukaan ei ole sanonut, etteikö henkilökuntaa saisi kutsua omaan hyttiin… Orvokki?! Kyllä me teille tilaa tehdään… 


Hälvenisipä tuo sumu! Eilen oli ihana nauttia ilta-auringosta parvekkeella, tuhota viinilekan loppu (jonka Miss H raahasi Suomesta saakka) ja kuunnella vuoroin meren kohinaa, vuoroin Spotifyn QM2-soittolistaa. Aijai. Mutta nyt maistuisi taas sieni-yrttimunakas, hedelmät ja tuore bagel. Missä se aamupala kuppaa?


11.45
Taas peräkannella. Aurinko paistaa kuumasti mutta tuuli viilentää (petollisen) hyvin. Pakotimme Orvokin laittamaan 50-suojakertoimista rasvaa. Sen pitää ja näköjään aina polttaa ensin itsensä, ennen kuin kertoimet nousevat! Kävin äsken aamupromenadilla  ja samalla katsomassa komentosiltaa, jonka näkee 12. kerroksen keulassa pleksin takaa. Kovasti näytti puuhaa riittävän, mutta toisaalta liikennekin on vilkastunut. Laivoja pilkahtelee horisontissa tuon tuostakin. 


Orvokki oli suunnitellut tänään astronomi John MacLeanin alien-aiheiselle luennolle osallistumista, mutta väliin jäi. Eilen John oli laulamassa karaokea Golden Lionissa ja veti tosi hienosti, lauloi vielä erikseen Lady is a Trampin Miss Heinämaalle. Samalla hän kutsui meidät taas katsomaan kaukoputkella aurinkopilkkuja yläkannelle, mutta enpä taida jaksaa mennä sinnekään. Pubikaraoken ohella juhlistimme eilistä formal nightia osallistumalla iltapuvuissamme musavisaan ja juomalla Titanic-nimistä yllättävän hyvää IPA-olutta. Ei täällä ainakaan taikauskoisia olla! (Cunard ja Titanicin varustamo White Star Line fuusioituvat muuten 1940-luvulla.)


Karaoken jälkeen matkalla hyttiin törmäsimme tuttuun miespariin. Aasialaispoika kehui punaista silkkipukuani ja kysyi jotain käsittämätöntä silkin laadusta. En osannut vastata, mutta kehuista innostuneena päätin laittaa puvun kuoroesitykseen tänään. Punainen erottuu kauniisti, ja onhan se Britannian lipun väri. Vielä kun pääsisi eturiviin… “Muista nyt Laura, että se on kuoro, ei sun soolo”, Orvokki totesi, kun olimme käymässä yöpuulle. “Joo, joo…” Seisoin partsilla ja ihailin lämmintä kesäyötä. 

12.20
Olemme ohittaneet Cape Codin. Kapteeni kertoi keskipäivän navigational informationissaan lisäksi, että New Yorkin luotsi tulee laivaan ensi yönä kello 2.30. “Voitte kernaasti herätä kanssani vastaanottamaan häntä”, hän vitsaili. Ei ehkä vielä silloin, mutta saimme tietää, että kello 3.45 ajamme Verrazanon sillan ali New Yorkin edustalle. Vapaudenpatsas ilmestyy näkyviin noin neljältä. Sen ajattelimme toden totta nähdä. Kunhan ei vain olisi yhtä sumuista kuin tänä aamuna. 

Mietin, että mun pitäisi matkustaa laivalla enemmän. Ilman tätä ohjelmaakin (bändimme Vibz alkoi juuri soittaa calypsoa alakannella) huomaan, että tykkään olla ja katsella merelle ja nauttia hitaasta etenemisestä, johon satunnainen merenkäynnin koveneminen tuo lisäjännitystä. Ruotsissa asuessani luin artikkelin rahtilaivalla matkustamisesta, ja nyt vanha haave mennä laivalla Panaman kanavasta alkoi taas inspiroida. Voisin lukea tai kirjoittaa, seurustella muiden kanssa tai olla ihan yksin. Katsella merta ja nauttia olemisesta. Välillä tuntuu vähän nololta se rahamäärä, jonka käytimme luksusmatkaamme, mutta on tämä kuitenkin Atlantin ylitys. Ihan oikean valtameren. Tältä se meri näyttää, tältä matka tuntuu, näin kauan kestää matkustaa maapallon pintaa pitkin Euroopasta Amerikkaan. Välillä reitillä tulee vastaan tankkereita, välillä laiva taittaa matkaa eteenpäin pitkän aikaa ilman että navigaattorissa (se näkyy hytissä) erottuu muuta kuin yksi luodinmallinen lounaaseen etenevä objekti valkoista taustaa vasten. Kun katson tästä laivan peräaaltoja, näen kuinka horisontti kaartuu kymmenien tai ehkä satojen kilometrien matkalta. “Kato, tästä mun ottamasta kuvasta näkee, että maapallo on pyöreä”, toteaa kameransa kanssa touhuava Orvokki kuin olisi lukenut ajatukseni.

17.14
Kenraaliharjoitukset National Symphony Orchestran kanssa ovat ohi, ja nyt olen tosi innoissani. Orkesteri oli mukana soittamassa ihan casualit päällä kuten meilläkin, mutta musiikki kuulosti upealta. Kaiken lisäksi seison eturivissä ihan keskellä, Anthonyn edessä. Aluksi jouduin takariviin, mutta kun kaikki eivät mahtuneetkaan, eturivin eteen piti ottaa viisi paikkaa lisää. Silloin päätin, että nyt menen enkä meinaa! Päädyin Elizabeth-nimisen washingtonilaisen naisen viereen (hänellä on kartano ja FBI:stä eläköitynyt mies), eikä kumpikaan meistä tunne oloaan ihan kotoisaksi brittiteeman kanssa. 


Koitin häthätää opiskella God Save the Queenin sanat, niin ettei tarvitse luntata kaikkien silmien alla. Sitä paitsi Anthony (siis herra Inglis) sanoi kesken harjoitusten, että “Minulla on tunne, että minä seuraan kuoroa eikä kuoro minua. Teidän pitää katsoa tänne eikä olla nenät kiinni nuoteissa.” Joten jonkinlainen sanojen tankkaus on vielä tehtävä.

Tankkauksesta puheen ollen hytissä on hieman vikan illan hysteeristä tunnelmaa. Avasimme viimeisen samppanjan ja skoolasimme vielä kerran Queen Marylle.
“Orvokki, sie otat nyt vähän kolmiolääkettä matkapahoinvojntiin ja samppanjaa päälle ja meet tilittämään tunteesi Rajeshille”, nauroi Miss Heinämaa. 
“When will you be in London? When can I meet your family?”, mä jatkoin, ja ulvoimme naurusta.
Voi Rajesh! Miljonäärit käden ulottuvilla, ja yksi intialainen tarjoilija torpedoi kaiken!

23.17
Laukut on pakattu ja odottavat pinkkeine priority-lappuineen Euggieta käytävällä. Kellot on asetettu herättämään 3.30, jotta ehdimme nähdä New Yorkiin saapumisen. 
“Onneks ei pakata vielä kotiin vaan vasta New Yorkiin”, Miss H lohduttautui sulloessaan liian isoa määrää maallista omaisuuttaan vanhaan Samsoniteensa, josta petti lukko jo Helsinki-Vantaalla. Mä kiepsautin Rimowani ympärille tuliterän Queen Mary 2 -laukkuhihnan. Täällä olisi saatavana vaikka mitä QM2-rojua, mutta tyydyin hihnaan, kangaskassiin ja pariin magneettiin. Lisäksi ostin ihan oikeaan tarpeeseen Canyon Ranchin (laivan liikuntaeskus) -kevythupparin, jossa on myös pieni QM2-brodeeraus. 


Mutta niin, nyt väsyttää, ja isoin syy on kyllä jännityksen purkautuminen kuoroesityksen jälkeen. Se oli yksinkertaisesti mahtavaa: Royal Court Theatre oli jo puoliksi täynnä yleisöä, kun meidät ohjattiin takakautta lavalle. Istahdin tuolilleni ksylofonin taakse ja vilkutin tytöille, jotka ottivat kuvia parvelta. Areena punaisine samettipenkkeineen ja kohdevaloineen tuntui hivenen hienommalta kuin ne palloiluhallit, joissa lapsikuoron kanssa aikoinaan esiinnyimme. Vaihdoimme Elizabethin kanssa muutaman sanan hänen kartanoremontistaan ihan vain jännitystä purkaaksemme. 


Sitten orkesteri asteli lavalle virittämään soittimiaan, ja lopulta iltapukuun sonnustautunut Jo Haley toivotti pelottavan huolellisella englannillaan kapellimestarin tervetulleeksi. Good Save the Queen aloitti show’n. Muistin jopa sanat niin hyvin, että pystyin seuraamaan Anthonya enkä tuijottanut nuotteja koko ajan.

Lyhyesti: Anthony Inglis oli hauska isäntä, konsertti kokonaisuudessan upea (tyttöjenkin mielestä) ja kirsikkana kakun päälle meidän kuoro sai National Medley -esityksestään aplodit seisten (Osasin kaikki biisit; tosin en vieläkään ymmärrä, miten Jerusalem liittyy Englantiin.)  Teatterin lehtereille pakkautunut yleisö eli täysillä mukana ja heilutti Britannian lippuja. 

Lopuksi saimme aplodit myös National Symphony Orchestralta. Lyömäsoitinheppu sanoi valojen himmettyä, että meillä oli mahtava saundi, ja keikan jälkeen monet tuntemattomatkin huikkailivat meille käytävillä, että “your choir sang really well”. Hauskaa! Oli myös sivistävää nähdä orkesterin työskentelyä aitopaikalta.  


Nyt on hyvä mieli mennä nukkumaan. Tytöt raportoivat pimeältä parvekkeelta, että valoja näkyy merellä tuon tuostakin, ja edessä siintää New Yorkin oranssi kajo. Voi kääk! Saankohan unta? 


Maanantaina 15.9. klo 04.40

Muistat ehkä sen kohdan Titanic-leffasta, jossa tähystäjät ovat viimein havainneet jäävuoren, perämies on karjunut “hard to starboard”, laiva on käännetty, moottorit väännetty peruuttamaan eikä ole enää muuta tehtävää kuin tuijottaa henkeään pidätellen, väistääkö alus jäävuoren vai törmääkö se siihen. Nyt tiedän, miltä kannella seisovista ihmisistä silloin tuntui. 


Seisoimme tunti sitten parinsadan muun matkustajan kanssa pimeällä ja tuulisella yläkannella (toppatakkien perään haikaillen, oli nimittäin tosi kylmä) ja virittelimme kameroitamme (mikä oli lähes yhtä tyhjän kanssa ilman kunnon järjestelmäkameraa). Kapteeni oli sanonut, että alitamme Verrazanon sillan vain noin “muutaman jalan” marginaalilla. Kun silta sitten lähestyi pimeydestä, olin epäuskoinen: eihän tämä ikinä mahdu tuolta alta. Laivan tutkat, antennit (tai mitkä lie sojottimet) piipusta puhumattakaan ovat ihan liian korkeat! Samaa tuntuivat miettivän kanssamatkustajat. Silta lähestyi ja lähestyi ja mä mietin jo oikeasti, mistä otan kiinni, kun törmäämme. Kaikki pidättivät henkeään. Sitten yhtäkkiä humahdimme sillan alle. Sillan kansi valoineen, rekat ja muu varhaisaamun liikenne oli suoraan päidemme yläpuolella. Helpotuksen huokauksia. Annoimme spontaanit aplodit kapteenille pimeään yöhön. 


Manhattanin valot näkyivät yhä lähempänä. Pilvenpiirtäjät loistivat mustaa taivasta vasten. Jaksoimme vielä tiirailla Vapaudenpatsaan ohituksen (ja kiroilla kameroidemme surkeutta), kunnes oli pakko antaa periksi väsymykselle ja kylmyydelle ja painua takaisin hyttiin vällyjen väliin. Sydän vieläkin vähän pamppaillen. Toivottavasti saan unta. 

16.50
Nyt kirjoitan tätä jo East Villagessa, mutta palaan vielä hetkeksi aamutunnelmaan. Se alkoi nimittäin yhdellä reissun kohokohdista:

“Ooh, kattokaa mikä maisema!”
Herätyskelloni soitua  tempaisin hytin verhot auki, ja mitä näinkään: koko Manhattan edessämme. Vapaudenpatsas vasemmalla, Staten Islandin lautat, eteläkärjen pilvenpiirtäjät, Empire State Building. Chrysler Building… Kaikki maamerkit siinä, aamuauringossa kylpemässä. Hytti oli sittenkin ihan oikealla puolella! Laiva olikin peruuttanut laituriin. 
Orvokki ja Miss Heinämaa pomppasivat pystyyn.
“Eikä…”, ihmetteli Miss H näkymiä flunssaisessa unenpöppörössä.
Jospa tää voittais kännykän torkuttamisen”, hän jatkoi.
“No todella. Tällaista ei tulla toiste näkemään.”
Kun tulin vessasta, Miss H oli palannut täkkinsä alle.
“Mikään ei näköjään voita torkuttamista”, totesin kuivasti Orvokille. Sitten räpsimme liudan kuvia. 
“Tämä on just sellaista kuin mä kuvittelin New Yorkiin saapumisen olevan”, hehkutin jo rakkaaksi käyneessä Cunardin aamutakissani.

Aamupalapöydässä ilmassa oli jälleen lievää hysteriaa. Yritin ottaa kuvia meidän tarjoilijoista (noh, Rajeshista) siten, että näyttäisi, että otan kuvia Orvokista. Kikatuksen määrän perusteella tarjoilijat takuulla arvasivat jotain olevan tekeillä. 

Aamiaisen päätteeksi sama sveitsiläinen mies, joka oli ilahtunut nauravaisesta seurueestamme, kävi vielä toivottamassa hyvää jatkoa ja toisti, kuinka paljon iloa olimme ravintolaan tuottaneet. “Oletko sinäkin sitä mieltä?” kysyin hänen vaimoltaan, joka seisoi vieressä. “Ilman muuta! Sanoin tuolle, että täällä on niin formaali tunnelma, mutta onneksi te sitten tulitte meitä piristämään!”, vaimo hymyili. Siinäpä kerrassaan mukavia ihmisiä, tuumasimme. Yleensä lähipiirimme kommentit liittyen naurun määrään ja volyymitasoon ovat toisentyyppisiä. Poistuimme ravintolasta. Rajeshia ei näkynyt, joten hyvästit jäivät jättämättä.

Haimme käsimatkatavarat hytistä, ja hississä törmäsimme edellisillan laulukumppaniini Elizabethiin puolisoineen, ja seuraavasta kerroksesta mukaan tulivat kapellimestari Inglis ja hänen tyttärensä. “Mulla soi vieläkin Walesin kansallislaulu päässä”, tunnustin. Juttelimme hetken kuin vanhat kaverit, ja matkalla ulos laivasta nyökkäilin muillekin tutuille – kuten jälleen kerran moitteettomasti pukeutuneelle aasialaispojalle. Jännittävää, miten viikon oleilu suljetussa tilassa saa ihmiset tuntemaan yhteenkuuluvuutta, vaikkei juuri sanaakaan vaihdettaisi. Loimme vielä viimeisen silmäyksen punaisella sametilla verhottuun keskikäytävään ja koristelliseen aulaan ja liityimme muiden sviittiläisten seuraan päästäksemme ensimmäisten joukossa maihin. Nyt se sitten loppui. 
“Mä haluan tulla tänne uudelleen”, oli Orvokki ilmoittanut jo aamulla hyvästellessään hyttiä ja sen maisemaa.
“Ehkä sit sun kuuskymppisille”, ehdotin.

Kävelimme Brooklynin terminaaliin, saimme laukkumme ja läpäisimme tullin. Asetuimme taksijonoon. Tuntui haikealta lähteä laivasta. Kaksi vuotta odotettu reissu oli takana. Mutta sentään kuusi päivää New Yorkissa edessä, tolkutin itselleni. Silti fiilis oli vähän matalalla. Vaikka oltiin New Yorkissa! Kuinka ärsyttävää. Lomahan jatkuu. Nauti, ääliö, soimasin itseäni.
“Nyt ei Rajesh enää tarjoile meille, vaan joudutaan itse hankkimaan ruokamme”, Orvokki murehti.


Taksissa käännyin vielä katsomaan taakseni Queen Mary 2:een, joka par’aikaa loittoni laiturissa takanamme. Näin myös tutut kasvot.
“Tuossa käveli se Commodore Clubin tarjoilija Claudia. Näköjään henkilökunta on päässyt vapaalle”, huomautin.
“Kohta varmaan Rajeshkin näkyy jossain”, Orvokki sanoi ja katsoi ulos ikkunasta.
“No siinhän se on!” huusi Miss Heinämaa ja osoitti toiseen ikkunaan.
“Iiiikk!!”
Toden totta, Rajesh seisoi tien vieressä mustassa t-paidassa ja trendikkäästi rispaantuneissa farkuissa ja tähyili laivan suuntaan. 
“Voi eiiii!! Se on kamalan suloisen näköinen.”
“Ja nuoren… Oisko meidän pitänyt kysyä, tarviiko se kyytiä?”
Mutta ei me sitten kysytty. Ehkä oli ihan hyvä, että viimeisenä muistona Atlantin ylityksestä verkkokalvolle piirtyi kuva Rajeshista tähyilemassa Queen Marya ja merta. Tunnelma taksissa kohosi taas äänekkään hilpeäksi niin, että taksikuski näytti hieman kärsivältä.
“Kuule, me mennään tänä iltana rokkikaraokeen. Siellä on takuulla irkkumiehiä pulisonkeineen”, totesin Orvokille.
“Ihanaa! Mut en mä silti Rajeshia unohda…”

Tuskin minäkään. Rajeshista tulee aina mieleen Queen Mary 2 ja toisinpäin. Sekä meidän hauskat ja äänekkäät illalliset, margaritat ja hummerit. Kapteenin cocktailit, iltapukujen silkit, samppanja hytissä, vessa joka oikutteli, ja Euggie joka jaksoi (lähes) nurkumatta palvella meitä. Parveke, meri-ilma, joka aamu erilaisena näyttäytynyt Atlantti, kannen aurinkotuolit, astronomit, daily programmet, planetaariot, teatteri, kuoro ja Anthony Inglis. Huoliteltu Jo Haley, hauska sommelierimme Jerome, aristokraattinen Ludwig, harmaat herrat kansituoleilla, laulukaverini sekä tietenkin aurinkoisella parvekkeella viiniä juovat rakkaat ystäväni Miss Heinämaa (joka ei vielä viidentenäkään päivänä muistanut, missä on “head” ja missä “tail”) ja Orvokki, joka tuntui nauttivan joka siemauksesta (eikä ole niin kyyninen kuin antaa ymmärtää). Kuinka etuoikeutettuja olemme, että pääsimme – vaikkakin ahkeran säästämisen tuloksena – ihanalle matkalle. Vaikkei paljon mitään tapahtunutkaan, koimme silti hurjasti. Kyllä, oli se sen arvoista!

Enää mietityttää, mahtaakohan Rajesh olla jo eläkkeellä, kun Orvokki täyttää 60 vuotta. Vaikka ken tietää, ehkä se oikea löytyy sittenkin Lower East Siden rokkikaraoken pojista jo tänä iltana?

About the author

Viihdyn kohteissa, jotka eivät ole ihan vielä turistien suosiossa, ja teen löytöjä tuttujen kaupunkien sivukujilta. Airbnb. Ystävät. Ruoka. Viini. Fiilistely. Tervetuloa mukaan!

Leave a Comment

Your email address will not be published. Required fields are marked *