Blog posts

Singapore, pintaraapaisu

Singapore, pintaraapaisu

Anthony Bourdain, Chinatown, hindulaisuus, hindutemppeli, kalanpääcurry, Little India, matkakertomus, Pan Pacific, Raffles hotel, Sentosa, Singapore, uskonto
Jokainen ulkomailla työskennellyt varmasti tunnistaa yllä olevan ajatuksen, minä ainakin. Sitä vain muuttaa uuteen maahan hetkeksi työn perässä ja viiden vuoden päästä huomaa juurtuneensa. Niin mullekin varmaan olisi käynyt Ruotsissa, ellei mies olisi ylipuhunut muuttamaan takaisin Suomeen.
Kuvasin tekstin Singaporen Chinese Heritage -museossa, joka kertoo kiinalaisväestön taipaleesta kaupungissa. Brittiläinen Sir Thomas Stamford Raffles rantautui Riaun saariston Singapuraan ja perusti sinne kaupungin 1819. Kaupunki tarjosi töitä ja houkutti aikojen saatossa työläisiä erityisesti Kiinasta, jossa kansa kärsi nälkää. Moni pakeni henkensä uhalla etsimään parempaa elämää, aivan kuten Euroopasta myöhemmin seilattiin Amerikkaan – tai Suomesta Ruotsiin. Niin syntyi myös Singaporen Chinatown, ihan eurooppalaisten rakennuttaman hallinnollisen keskustan liepeille.
Kiinalaiset ovat edelleen Singaporen isoin etninen ryhmä. Luin jostakin, että kolmella neljästä on kiinalainen tausta. Kuvan sitaatti on 1900-luvun alkupuolelta iäkkäältä kiinalaisrouvalta, ja se viittaa siirtolaisten elämään 1800-luvun Singaporessa.  Tuosta elämästä saimme hyvän koosteen museossa, jossa pääsimme itse tutustumaan tuonaikaisiin asumuksiin ja työtiloihin. Kovin oli likaista, ankeaa ja ahdasta. Ei ihme, jos jokunen asukas jäi kiinni oopiuminpolttoon tai innostui kortinpeluusta niin, että menetti kotijoukoille lähetettäviksi tarkoitetut, vaivalla kokoon haalitut roposet pelissä.  Mutta suuri osa pääsi kiinni leivänsyrjään, perusti perheen ja jäi sille tielleen.
 
Chinatown oli hyvä startti joulupäivään ja samalla kolmen päivän Singaporen-kierrokselle. Historiallisen merkityksensä lisäksi siellä oli paljon kojuja ja pientä kivaa, kuten satoja erilaisia syömäpuikkoja kotiin vietäviksi (mukaan lähti yksi setti itselle ja lasten mallit kummitytölle ja hänen siskolleen), silkkejä, luonnonlääkkeitä, vaatteita, Angry birds -roinaa (takuulla aitoa – not!) ja huumaavaa ruuantuoksua. Sekä kaupungin edullisinta olutta, lisäisi mieheni. 2/3-litran pullo Tigeria katukahvilassa maksoi neljä euroa, siinä missä keskivertoravintolassa normaalitölkki kustantaa helposti jopa kahdeksan euroa.  Tämän lisäksi Chinatownissa koki helposti kaupungin monimuotoisuuden, sillä muutaman korttelin alueella oli paitsi buddhalaistemppeli, myös moskeija ja hindutemppeli. Osuin jälkimmäiseen juuri kreivin aikaan: menossa oli rummunpärinän ja suitsukkeiden tuoksun säestämä palvontarituaali, jota seurasin uteliaana lähietäisyydeltä, tosin pylvään takaa. Kun pärinää oli jatkunut tarpeeksi pitkään, munkit (vai papit?) avasivat alttarin verhon, ja sen takaa paljastui jumalattaren patsas, joka oli verhottu puolentusinaan kukkaseppelettä. Munkit tanssivat sen vieressä kynttilät ja suitsukkeet käsissään. Ihmiset rukoilivat. Minä siirryin siinä vaiheessa kiertämään temppeliä ja ihailemaan sen kattoa kiertäviä värikkäitä patsaita, jotka kuvasivat ihmisiä, eläimiä ja luontoa. Kun palasin temppelikierrokseltani, ulkopuolella odottanut Alanmies oli ehtinyt jo hyvään vauhtiin dekkarissaan. Hänelle vuoden asuminen Salzburgissa ja sen kirkkojen kiertäminen tarjosi tarpeeksi uskonnollisia rakennuksia koko loppuiäksi, ja lisäksi uskonnolla on aiheutettu maailmassa niin paljon tuhoa, että ei kuulemma enää nappaa. 
Sri Mariamman temple in Chinatown.
Minusta taas temppelit ja kirkot ovat mielenkiintoisia arkkitehtonisesti ja esteettisesti, vaikka suhteeni uskontoon on hyvin neutraali. Syyskuinen työmatkani Intiaan ja kaikki siihen liittynyt opiskelu pakottivat minut perehtymään hindulaisuuteen, ja kun hindutemppelin jälkeen puikkelehdimme Chinatownin katuja ohi ruuanmyyntikojujen ja joululaulurallatusten, koitin selittää miehelle sitä, että ei kaikkia uskontoja voi niputtaa yhteen. Esimerkiksi hindulaisuuden idea on vapaasti selostettuna se, että kun harjoittaa tarpeeksi kauan ja antaumuksella  jotakin kehittävää asiaa, saavuttaa lopulta itsetuntemuksen kautta onnellisuuden. Jumalaa ei voi hindujen mukaan kuvata mitenkään, koska se on kaiken olevan tuolla puolen, ja siksi palvotaankin jumalia, jotka ovat vahvuuksineen ja heikkouksineen pikemmin kreikkalaistarustosta kuin Raamatusta. Lisäksi hindulaiset näkevät, että jumaluus näyttäytyy eri aikoina ja eri paikoissa eri hahmoissa. Niinpä esimerkiksi Jeesus ja Muhammed ovat jumaluuden yhdentyyppisiä ilmenemismuotoja. Ideaan kuuluu myös elämän kunnioittaminen, minkä takia monet hindut välttelevät lihan syömistä – kuten minäkin. Tosin siinä keskustellessamme olimme saapuneet Maxwell  food courtille, jossa sijaitsi Anthony Bourdanin ylistämää Hainanin kanaa myyvä koju.  Pitihän sitä maistaa, mutta maku (tai sen puute) ei ihan yltänyt kehujen virittämien odotusten tasolle. Mutta siinä syödessämme puhuimme luterilaisesta työkulttuurista ja velvollisuudentunnosta, ja mä jatkoin vielä vähän aiheesta: ylipäänsä tuomitseminen, arvosteleminen ja syntien murehtiminen vaikuttaa loistavan monessa idän uskonnossa poissaolollaan. Mä luulen, että jos tämä kasvissyöntiä harrastava joogaaja nyt irrotettaisiin luterilaisista juuristaan ja pudotettaisiin uskontojen basaarille, ottaisin varmasti todennäköisemmin hindulaisuuden tai jonkin muun positiivisemman uskonnon kuin raskassoutuisen luterilaisuuden.
Liekö tämä ajatus pelästyttänyt miehen, sillä kun keskiviikkoaamuna taivalsimme Little Indian kaupunginosaan, hän tuli mukaani Kali-jumalattaren temppeliin. Turha pelko, jatkan taivallustani tapakristittynä, mutta edelleen olen sitä mieltä, että temppelit avaavat kiinnostavia ikkunoita vieraisiin kulttuureihin.
Little India oli nimensä veroinen – oli Bollywood-teatteria, ayurveda-hoitoloita, tusinoittain kasvisravintoloita sekä intialaisten kultakäätyjen ja sarien kauppoja, ja koko hikistä sekamelskaa säesti intialainen musiikki – erotuksena kaikkiin muihin liikkeisiin ja kauppakeskuksiin, jossa soivat koko vierailumme ajan amerikkalaiset jouluhitit. Vaikutti siltä, että Singaporen kymmenen prosentin intialaiskanta oli edelleen tukevasti pesiytynyt Little Indiaan.  Maukkaan kalanpääcurryn ja inkiväärikanan jälkeen totesimme, että tutkimusmatka kaupungin etnisillä juurilla oli nyt saatettu loppuun, hyppäsimme metroon ja matkustimme keskustaan.  Sää oli pilvinen mutta painostavan kuuma. Vaelsimme Fort Canningin puistoon, joka oli vanha brittiläisten tukikohta, tosin itse linnoituksesta oli jäljellä vain portti. Kaikkialla oli tyylikästä, jos kohta rapistunutta ja kovin autiota, jopa aavemaista. Alkuperäissuunnitelmamme oli jatkaa Raffles-hotelliin drinkille, mutta olin tosi väsynyt ja kuumeinen. Nokoset hotellilla venähtivät, ja illaksi suunniteltu dim sum vaihtui huonepalveluun. Harmitti, mutta onneksi hotellissamme Pan Pacificissa oli ilmaiset HBO:n leffakanavat ja erinomaiset ravintolat, joten hyvin maistui huonepalvelusta tilaamani laksa – eli mereneläviä kookoksella ja laksanlehdillä maustetussa tulisessa liemessä.
Torstai oli viimeinen päivämme Singaporessa, ja koska kuume oli hävinnyt, painelimme heti aamusta Rafflesin suuntaan, jotta pääsisimme virittäytymään siirtomaaherrojen taajudelle. Söimme aamiaista Raffles-hotellin konditoriassa, ja mä ehdin hiukan shoppailla hotellin putiikeissa. Mies ei ymmärtänyt omasta mielestäni selkeää vihjailuani Tiffanyn kohdalla, mutta sitten iskin silmäni Pashma-liikkeen ihanan värikkääseen  – ja turkasen kalliiseen – silkkipuseroon. Hankintaa oli syytä pohtia siirtomaarouvan tyyliin virvokkeen äärellä. Long bar oli parahultaisesti juuri avannut, joten menimme nauttimaan kuuluisat Singapore slingit. Sovelsin Miss MbMJ:n lanseeraamaa ”kuinka paljon asteikolla 1 – 5 harmittaa, jos jätät ostamatta” -indikaattoria, ja kun vastaus oli selkeä nelonen, poistuin Rafflesista peräti kaksi silkkipuseroa rikkaampana – ja lompsa muutamaa saturaista keveämpänä. Itse drinkit olivat muuten hyvät, tosin itse tykkäsin enemmän 125-vuotisjuhlan erikois-Slingistä, joka oli happamampi kuin alkuperäinen. 
 
125 year celebration sling & the original.
 
Peanut shells belong here. Some tourists by the table next to us tried to pile them on the table, but the waiter threw them on the floor! (The shells.)
 
More than a sling. This Raffles signature drink is called Ernst Hemingway. 
Rhum and pineapple with ginger.
Muutenkin hotelli oli vertaansa vailla johdatellessaan ajatukset niihin aikoihin, joissa Agatha Christien romaaneissa eletään. Tiedäthän, leideillä oli päivänvarjot ja herroilla valkoiset puvuntakit tai univormut ja kypäränmalliset hellehatut, ja siirtomaalaiset palvelijattaret kantoivat essuissaan gintoniceja rottinkipöydille ja pitivät leijonantaljat ja esi-isien valokuvat pölyttöminä. Tuo riiston aikakausi on nyt ohi, tai ainakin riistäjät ovat vaihtuneet, mutta silti ja ehkä juuri siksi se vaikuttaa kiehtovalta.
 “What is taking my servant so long… I’m thirsty!”
Historiasta siirryimme humauksessa nykypäivään, kun ajoimme monoraililla Sentosan saarelle. Käyskentelimme keinohiekkarannalla ja kävimme 4D-leffassa. Koska köysirataan ei enää myydä yhdensuuntaisia lippuja, palasimme monoraililla myös takaisin, ja vietimme viimein VivoCityn kauppakeskuksessa pari tuntia sen parissa, mistä Singapore nykyisin tunnetaan: shoppailusta! Koko kaupunki on oikeasti kuin valtava maanalainen shoppailuluolasto, jonne on kätevä paeta hiostavaa ilmaa. Shoppailukäytäviä pitkin pääsee takuulla etenemään koko kaupungin ympäri pistämättä nenäänsä kertaakaan pihalle. Siitä toisesta isosta jutusta, eli ruoasta, taidan laittaa vielä erikseen pienen postauksen.
 
View from Level 33, where we dined on the first night. I can barely remember the food…
Jos olet jaksanut kahlata tänne asti, onnittelut. Singapore oli hyvin monipuolinen elämys, eikä kolmessa päivässä siitä ehtinyt saada kuin pinnallisen käsityksen. Indonesian viidakon ja äänekkään Saigonin välissä se erottautui puhtaana ja järjestelmällisenä kaupunkina, vähän kuin Suomi olisi tiputettu päiväntasaajalle ja lisätty pari miljoonaa maahanmuuttajaa. Metrossa (joka kulkee tehokkaasti ajallaan) kaikki tuijottavat kännyköitään ja joka toisella pikkulapsella on jotain Angry birdsiä. Ja kaikki – kuten julkisissa tiloissa syöminen, juominen tai roskaaminen – vaikuttaa olevan lähtökohtaisesti kielletty, ellei sitä ole erikseen mainittu sallituksi. Ihan tuli kotoisa fiilis.
Eli nyt äkkiä Vietnamin kuhinaan, lomaa on vielä viikko jäljellä!

About the author

Viihdyn kohteissa, jotka eivät ole ihan vielä turistien suosiossa, ja teen löytöjä tuttujen kaupunkien sivukujilta. Airbnb. Ystävät. Ruoka. Viini. Fiilistely. Tervetuloa mukaan!

2 Comments

  1. Sminka
    December 28, 2012 at 7:28 pm
    Reply

    Singapore on muuttunut kyllä tiukempaan suuntaan kymmenen vuoden aikana. Miehen sisko ja miehensä kävivät häämatkallaan siellä muutama vuosi sitten ja kertoivat näistä kieltokylteistä ja ilmeisesti niitä on vain tullut lisää. Kymmenen vuotta sitten sellaisia ei ollut ollenkaan, vaikka meitä kyllä varoitettiin purkan syömisestä ja roskaamisesta.

  2. Laura
    December 30, 2012 at 10:57 am
    Reply

    Mä taas etsin niitä purkkavaroituksia, mutta en löytänyt. Tosin ei kyllä myyty purkkaakaan… 🙂

Leave a Comment

Your email address will not be published. Required fields are marked *